Usko kiistämisen välineenä

Laura Saarikoski pohtii Helsingin Sanomien kolumnissa 19.9., mikä saa amerikkalaiset kerta toisensa jälkeen luulemaan, että he säästyvät hirmumyrskyjen aiheuttamilta tuhoilta. Hän esittää kolme syytä. Ensimmäinen on koulutuksen puute. Ihmisillä ei ole käsitystä ilmaston lämpenemisestä ja sään ääri-ilmiöiden lisääntymisen todennäköisyydestä. Heidän kohdemaailmansa rajoittuu välittömästi havaittavaan.

Toinen syy on valtion harjoittama politiikka. Tulva-alueiden kodeille tarjotaan valtion tuella edullisia vakuutuksia. Rakennusyhtiöt käyttävät tilannetta hyväkseen, ja niin rakentaminen rannoille jatkuu. Kolmas syy on uskonto. Uskova on Jumalan erityisessä suojelussa. Hän menestyy kaikessa mihin ryhtyy.

”En olisi ikinä voinut uskoa, että näin käy minulle”, sanoi nainen Saarikoskelle motellissa, jonne hän oli paennut hirmumyrsky Florencea. Hänellä ei ollut tulvavakuutusta. Toinen motellissa oleva nainen arveli, että syy myrskyyn on synti. Jumala on vihainen.

Usko tarjoaa tässä välineet sekä kiistämiselle että projektiolle. Kun kiistäminen luhistuu, projektio auttaa. Uskova voi panna onnettomuuden Jumalan tiliin. Oman toiminnan seurausten havaitseminen on pelottavaa tai ainakin epämiellyttävää kohdata. Kulutukseen perustuvaa elämäntapaa ei haluta kyseenalaistaa, Saarikoski kirjoittaa.

Olen taas sen äärellä, mitä usko tarkoittaa.  Jos se on perusteetonta uskomista omiin käsityksiin ja mielikuviin, se on tarvittaessa hyvä kiistämisen väline. Raamatun tekstit toki tarjoavat aineksia tällaiselle uskon tulkinnalle: ”Onnettomuus ei sinuun iske, mikään vitsaus ei uhkaa sinun majaasi.” 

Psalmin 91 lukija ei ajattele, että sen teksti on Messiaan profetia. Koetellessaan Jeesusta erämaassa kiusaaja viittasi tähän psalmiin, kun hän houkutteli Jeesusta hyppäämään temppelimuurin harjalta.

Kun lukee kirkon kanonisoimien pyhien elämänkertoja, mikään ei ole suojellut heitä vaivannäöltä, vastuksilta tai marttyyriudelta. Ei heitä eikä meitä. Kiistämistä ylläpitävä uskovaisuus on haavoittuvaa. Kun tulee vastoinkäyminen, uskon säilyminen edellyttää motellin naisen tapaista suojautumista.

Ortodoksisen kirkon liturgiassa rukoukset päättyvät kehotukseen ”Antakaamme itse itsemme, toinen toisemme ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun.” Usko on tässä ilmaistu heprean emunah-sanan merkityksessä, joka viittaa uskollisuuteen, luottamukseen ja kestävyyteen.

Yhteyteen asettuminen on kohteiden todellisuuden edellytys

Olen kirjoittanut kiistämisestä ja idealisoinnista keinoina, joilla ihminen pyrkii muotoilemaan kohteiden maailmaa itselleen mieluisaksi. Kohteen häiritsevyys poistuu, kun sen olemassaolon kieltää. Suojautumistapaa pidetään alkukantaisena sen vuoksi, että kiistäjää lukuun ottamatta muut havaitsevat kohteen ja pyrkivät sopeuttamaan toimintansa sen vaatimusten mukaisesti.

Ihminen turvautuu kiistämiseen silloin, kun hän ei voi paeta kohdetta tai työntää sitä välittömän elinympäristönsä ulkopuolelle. Not in My Backyard, NIMBY, kiteyttää tämän vaihtoehtoisen suojautumistavan, jota käytetään mitä moninaisimmissa tilanteissa. Poissa näkyvistä, poissa mielestä. Maahanmuuttovastaisuuden aalto Euroopassa on esimerkki tällaisesta häiriön massiivisesta poistamispyrkimyksestä.

Kohde näyttäytyy ihmiselle sen mukaisena, kuinka hän asettuu sen yhteyteen. Tieteellisen maailmankuvan muotoutuminen kuvaa kohteiden maailman vähittäistä avartumista, kun yhteyttä kohteisiin säätelevät havainnoinnin ja kokeilun välineet kehittyvät ja rikastuvat.

Galilei tarvitsi kaukoputkea, jonka avulla hän havaitsi Venuksen vaiheet ja päätteli, että se kiertää aurinkoa. Havainnot vahvistivat Kopernikuksen teorian. Katolinen kirkko julisti Kopernikuksen kirjan pannaan ja pani Galein kotiarestiin. Se oli yhdistetty kiistäminen ja NIMBY-menettely.

Tieteiden instrumenttien kehitys on sittemmin laajentanut ja syventänyt yhteyksiämme kohdemaailmaamme niin, että nyt meille ovat todellisuutta Higgsin hiukkanen ja gravitaatioaallot. Olemme perillä jäämies Ötzin kuolintavasta, sairauksista ja jopa hänen sosiaalisesta asemastaan lukemalla merkkejä hänen muumioituneesta ruumiistaan eri tieteiden instrumenttien avulla. 

Kohteiden maailma, johon tällä hetkellä olemme yhteydessä, on koko lailla erinäköinen kuin vain toistasataa vuotta sitten. Eikä ole vain niin, että kohteiden paljous on suunnaton. Olemme vähitellen myös päässeet perille, miten moninaisia ovat niiden keskinäiset yhteydet ja vuorovaikutussuhteet. Ilmaston muutos ja lajien tuhoutuminen on todellisuutta siksi, että olemme oppineet yhdistelemään eri tavoilla synnytettyjä havaintoja.

Ihminen ei oikein voi olla kotonaan maailmankaikkeudessa. Niinpä rajaamme maailmamme päivittäisten toimintojen avulla sellaiseksi, että pystymme siinä selviytymään. Vaikka ehkä teemme niin omaksi tuhoksemme, teemme sen välttämättömyyden pakosta.  Ellei voi suojautua toistuvasti häiritsevältä, ennen pitkää on edessä uupuminen ja avuttomuus.

Vielä kiistämisestä ja idealisoinnista

Reetta Räty kirjoitti Ylen uutissivustolle kommenttipuheenvuoron 3.9. Se on erittäin tarkkanäköinen analyysi poliittisiin valintoihin kätkeytyvästä kollektiivisesta kiistämisestä. Ilmaston lämpeneminen ja ylikulutuksen aiheuttama luonnon monimuotoisuuden tuhoutuminen ovat vaarallisen pitkällä: ”Jos ympäristöä ei oteta tosissaan, pian ei ole nykyisenkaltaista taloutta, jota pitää ensisijaisena.” Tämä perspektiivi ei kuitenkaan näy päivänpolitiikassa. Ajelehdimme Tommi Niemisen sanoin unissakävelijän varmuudella kohti katastrofia.

Federico Fellini visualisoi kiistämisen voiman kolmekymmentäviisi vuotta sitten elokuvassaan ”Laiva”. Suuren oopperadiivan tuhkaa mereen sirottelemaan matkaava laiva matkustajineen alkaa upota osuessaan torpedoon ensimmäisen maailmansodan alkupäivinä. Elokuvan lopussa nuori mies kuuntelee haaveellisena hytissään laulajattaren levytystä, kun vesi tulvii sisään kynnyksen alta.

Fellinin Laiva on varhainen kommentti kyvystämme olla välittämättä realiteeteista, silloin kun ne ovat epämukavia. Rooman klubin ”Kasvun rajat” oli ilmestynyt kymmenen vuotta aiemmin, vuonna 1972. Se ennusti silloin käytettävissä olevan tiedon nojalla, että maapallon resurssit eivät 2000-luvun ensimmäisellä vuosisadalla enää riitä ylläpitämään sen väestöä. Raportin ensimmäisen painoksen julkaisemisesta on kulunut 46 vuotta. Tällä hetkellä ihmisen ekologinen jalanjälki ylittää maapallon vuotuisen uusintamiskyvyn elokuun alussa, ja aikaistuu joka vuosi lähes viikolla. Räty tarkastelee puheenvuorossaan hallituksen elokuisen budjettiriihen keskusteluja, joissa ilmastokysymykset eivät mahdu tärkeimpien puheenaiheiden piiriin. Pystymme edelleen pitämään ympäristökysymykset poliittisen suunnan määrittelyjen ulkopuolella.

Kiistäminen on arkista ja kaikkialla läsnäolevaa. Samana päivänä (3.9.) Helsingin Sanomissa uutisoitiin Suomen 650 huonokuntoisesta sillasta. Jutussa on haastateltu kolmea paljon autoilevaa espoolaista, jotka suhtautuvat siltojen romahtamisen mahdollisuuteen eri tavoin. Ensimmäinen haasteltava sanoi: ”Työkaverini on kertonut, että Leppävaaran liittymän risteyssillan jälkeen tuleva seuraava silta Sinimäen kohdalla on heilunut, kun hän on ajanut sen yli. Tämä kiinnitti huomioni, koska niinhän tapahtui Italiassakin ennen sillan romahtamista.” Kolmas haastateltava toteaa: ”Ajatuksena siltojen romahtaminen on kamala, mutta sitten sitä kuitenkin ajattelee, että eihän sellaista nyt täällä meillä Suomessa tapahdu.” Siltojen kuntoon täytyy vain luottaa.

Arkinen kiistäminen on tosiaan luottavaisuuden edellytys.  Mitä tahansa voi tapahtua milloin vain. Emme kykene toimimaan, ellemme sulje tietoisuudestamme suurta osaa riskien toteutumisen mahdollisuudesta. Itse asiassa harjoitamme pois sulkemista pelkästään keskittyessämme johonkin. Rajaa suotavan ja vahingollisen pois sulkemisen välillä on vaikea vetää. Kiistäminen muuttuu vaaralliseksi, kun sitä tuetaan idealisoinnilla.

Brittien brexit-kansanäänestys oli kiistämisen ja idealisoinnin massiivinen liitto. ”Me haluamme Britannian takaisin, sellaisena kuin se oli 1970-luvulla. Mennyt on idealisoinnin ehtymätön aarrearkku. ”Make America great again!” Onko maailmana tulevaisuuden katsominen niin pelottavaa, että käännämme sille selän?

Mitään uutta tässä ei ole. Idealisoinnin ja kiistämisen liitto kuvataan jo syntiinlankeemuskertomuksessa. Puu oli ”hyvän- ja pahantiedon puu”. Jumala varoitti ihmistä syömästä sen hedelmää, jottei hän kuolisi. Mutta puuta katsellessaan ihminen näki, että sen ”hedelmät olivat hyviä syödä ja että se oli kaunis katsella ja houkutteleva, koska se antoi ymmärrystä.” Käärme oli vielä vahvistanut puun houkuttelevuutta lupaamalla ihmiselle Jumalan kaltaisuutta. Niinpä hän ei muistanut, että puu antoi myös tiedon pahasta ja että sen hedelmä oli kuolemaksi. Tässä on brexit-fantasiamme alkukuva kolmen vuosituhannen takaa.

Kiistäminen ja idealisointi

Tommi Nieminen väitti heinäkuussa kolumnissaan (HS 29.7.2018) kuinka suomalaiset kiistävät ilmastokatastrofin mahdollisuuden.  Melanie Klein, jonka ajattelusta olen aiemminkirjoittanut, teki ilmiöstä aikanaan osuvia havaintoja. Ihminen pyrkii suojautumaan epämieluisilta asioilta, mikäli ne eivät ole välittömästi uhkaavia. Suojautumisen keinoja on lukemattomia, ja ne ovat yhteydessä mahdollisen uhan lähteeseen ja vaaran laatuun. Klein totesi, että on kaksi suojautumisen tapaa ylitse muiden. Ne kuvastavat ihmiselämän perusuhkia. Ensimmäinen on tuhoutumisen uhka, toinen on separaation mahdollisuus.

Vauvan kehityksessä tuhoutumisen ahdistus hallitsee ensimmäisiä elinkuukausia. Sen mahdollisuus on kirjaimellisesti tosi, sillä vauvan oma toimijuus on täysin häntä hoitavien aikuisten varassa. Yhteyden voima kannattelee vauvaa, ja jo muutaman viikon kuluessa hän kykenee vastaamaan siihen. Hymy on merkki molemminpuolisen yhteyden lujittumisesta. Sen elintärkeys valkenee vauvalle muutaman kuukauden kuluessa, ja silloin hän kohtaa uudenlaisen vaaran – separaation mahdollisuuden. Se on laadultaan toisenlaista kuin varhainen tuhoutumisen ahdistus.

Klein väitti, että tuhoutumisen ahdistukselta suojaudutaan kiistämällä vaaran merkit ja idealisoimalla saatavilla oleva hyvä. Tehdään hyvästä vielä parempaa, niin se hävittää pahan näköpiiristä. Menetyksen uhkalta, ja usein jo tapahtuneelta menetykseltä suojaudutaan turvautumalla Kleinin termein maanisiin defensseihin. Menetetty kohde on mahdollista mitätöidä samalla, kun suuntautuu innolla uusien kohteiden yhteyteen.

Näiden perussuuntausten sisällä toimintatapojen kirjo on loputon. Se johtuu meille ihmisille mahdollisista, symbolisista suojautumiskeinoista. Ihmisellä toimintaa välittää kaksi merkkijärjestelmää. Ensimmäinen yhdistää meidät eläinten kanssa, mutta toinen on mahdollinen vain meille.

Tommi Niemisen esimerkit ovat hirtehisyydessään valaisevia: yön tukaluutta voi lieventää pitämällä sänkyvaatteita hetken pakastimessa; yleisöpalstalla kysytään, miksi kaupasta ei saa sulamatonta jäätelöä. Kiistämistä ja idealisointia tarvitaan toden teolla, kun matkustetaan yli 40 asteen helteissä kärvistelevään Espanjaan tai Portugaliin. Ollaan optimistisia ja katsotaan asioita niiden valoisalta puolelta.

Symbolisesta suojautumisesta on myös kysymys, kun puhumme kuplista. Pystymme suojautumaan maailman ahdistavuudelta katkaisemalla tiedon virran tai olemalla yhteydessä vain siihen symboliavaruuteen, joka tuottaa turvallisuuden kokemuksen. Nieminen kutsuu tätä unissakävelyksi.

Kun idealisoiva kiistäminen on syystä tai toisesta uhattuna, turvaudumme seuraavaan suojautumistapaan – raivoon. Rauhaa häiritsevän kohteen hävittämisyritys on erottamattomassa yhteydessä tuhoutumisen uhkaan. Siinä olemme eläinsukulaistemme kaltaisia – taistele tai pakene. Eläimistä poiketen me suojaudumme myös symbolisin keinoin. Vihapuheeseen turvautuminen on keino välttää ahdistuminen.

Poliittinen populismi käyttää inhimillistä haavoittuvuuttamme estottomasti hyväksi. Rakennetaan muuri Meksikon rajalle, ja paha pysyy poissa. Idealisoidaan menneisyys, johon uskotaan voitavan palata, kuten Brexit-kansanäänestyksen propagandassa väitettiin. Mitä ilmeisemmin globaalin katastrofin uhka on edessämme, sitä terhakkaammin turvaudumme symbolisiin suojautumiskeinoihin niin kauan kuin se suinkin on mahdollista. Nieminen kuvaa kolumninsa alussa, kuinka unissakävely lopulta johti Euroopan ajautumiseen ensimmäiseen maailmansotaan. Ilmasto on kuitenkin vihollisena voittamaton, ellemme ajoissa ryhdy toimiin tullaksemme toimeen sen kanssa.