keskiviikko 17. helmikuuta 2016

Sydämen ylpeydestä



Jostakin syystä tänään on mielessäni pyörinyt Marian kiitosvirren säe ”hän on lyönyt hajalle ne, joilla oli ylpeät ajatukset sydämessään.” Se, että Herra lyö hajalle ylpeät, on toistuva teema Vanhassa testamentissa. Jo kertomuksessa Babylonin tornista ”Herra hajotti heidät sieltä kaikkialle maailmaan, ja he lakkasivat rakentamasta kaupunkia.” Profeettojen kirjoissa israelilaisia varoitetaan alituisesti siitä, että heidät hajoitetaan toisten kansojen keskuuteen uppiniskaisuutensa vuoksi. 

Luulen, että Marian kiitosvirressä viitataan tähän kollektiivisen ylpeyden seuraukseen. Kansan korskeus ja itseriittoisuus altistaa sen tuholle, ja sen kohtalona on nöyryytys muiden orjuutuksessa.

Kollektiivinen ylpeys on mielenkiintoinen kysymyksenasettelu. Ihmisryhmät linnoittautuvat ylemmyyteen, joka suojaa heitä elämisen epävarmuuksilta. Paljon keskustelua herättäneet some-maailman ilmiöt ilmentävät minusta jotakin tästä suojautumistavasta. Suojautuminen solvaamalla, mitätöimällä ja sättimällä muita on todella voimaannuttavaa, kun se toteutuu ryhmässä. 

Profeetat varoittivat israelilaisia tuudittautumasta ylpeyden harhaisiin kuvitelmiin. Jesajan kirjassa seuraava kuvaus monien samanlaisten joukossa on aina puhutellut minua: ”Sen tähden minun kansani viedään pois maastaan, ennen kuin kukaan arvaakaan. Sen ylhäiset kuolevat nälkään ja köyhä kansa nääntyy janoon. Ja niin tuoni on levittänyt kitansa ja avannut kurkkunsa ammolleen. Sinne uppoavat niin ylhäiset kuin alhaiset, remuava joukko ja juhlien humu.”

Toinen kiinnostava asia on tuo ajatusten sijoittuminen sydämeen. Juutalaisessa ihmiskäsityksessä ei ole sielua siinä mielessä, kuin se on kreikkalaisesta ajattelusta periytynyt kristillisen kirkon oppiin. Sydän on elävän olennon keskus. Meidän ajattelutapamme mukaiset mielen toiminnot sijoittuvat sinne. Sydän ei myöskään erottele ajatusta ja tunnetta, kuten Aristoteles sen teki sielullisia ilmiöitä eritellessään. 

Ylpeät ajatukset ilmentävät ihmisen suhdetta maailmaan ja itseensä. Ylpeyden tunne on ajattelun sisällön osana. Minua, joka jo vuosien ajan olen väsynyt kognitiivisen psykologian lähtökohtaisiin erotteluihin ajattelun ja tunteen sekä sielun ja ruumiin välillä, ”sydämen ajatukset” tarjoavat virkistävän vaihtoehdon. Ajatteleminen on ruumiillinen tapahtuma. Näinhän kognitiivinen neurotiedekin asian näkee, mutta se on edelleen kognitiiviselta osuudeltaan aristoteelisten erottelujen vankina. Aivojen toimintojen kuvantamisessa erottelut näyttäytyvät mielivaltaisina, sillä aivojen limbisten osien ja kuorikerroksen välillä näkyy vahva verkottuneisuus. Vaikka emme enää ajattelisi, että sydän ajattelee, sielu – ja sen jakaminen järkeen, tunteisiin ja haluavaan osaan – on tarpeettoman moniosainen psyykkisten toimintojen kuvaamisen tapa.

Tästä tulen toiminan kohteellisuuden ideaan. Kaikki ihmisen toiminta, niin ulkoinen kuin sisäinenkin, on kohteellista. Tunne ilmentää ihmisen toiminnassa syntyvää suhdetta kohteeseen. Tunne kuvaa toimijan ja kohteen välisen yhteyden luonnetta ja laatua. Sitä ei voi irrottaa kohteesta. Sen vuoksi ”kognitio” kohteeseen viittaavana sisältää aina ”emootion”, joka viittaa suhteeseen. Ylpeät ajatukset, nöyrät ajatukset, vihaiset ajatukset, ihailevat ajatukset, rakastavat ajatukset – kaikki ne ovat suhtautumista ajattelun kohteeseen. Ne ovat myös ruumiillisia. Sydän lyö eri tavoin, kun se ajattelee ihmistä, jota rakastaa, kuin ihmistä, jota halveksii tai vihaa.