Sisäinen Toinen

Luin äskettäin psalmia 36. Ortodoksisen kirkon suureen ylistysveisuun on otettu sen jälkiosan säkeitä. Minä havahduin psalmin alkuun:

Synti kuiskii väärintekijän sydämessä
niin ettei hän enää pelkää Jumalaa.
Synti kiehtoo hänen silmänsä
niin ettei hän näe eikä vihaa vikojaan.
(Ps. 36:2-3)

En nyt mieti sitä, mihin kaikkeen synti viittaa. Huomioni kohdistuu siihen, että synnille annetaan toimijuus. Psalmi sanoo jotakin ihmiselle ominaisesta suhtautumistavasta, jolle on ominaista sijoittaa toimijuus pois itsestään. Voima näyttää tulevan ulkopuolelta ja se panee ihmisen tekemään tekoja, joita hän ei halua.

Viime päivien keskustelu peliaddiktiosta on hyvä esimerkki siitä, kuinka toimijuus sijoittuu ulos. Sama ilmiö on pohjana keskustelussa alkoholijuomien myynnin vapauttamisesta. Saatavuus lisää käyttöä. Makeisverosta luopuminen vie ihmiset aiempaa useammin irtokarkkihyllyjen ääreen ja panee elintarviketeollisuuden lisäämään valmisruokien sokeripitoisuutta entistä suruttomammin.

Yhteiskunnallinen kontrolli on oikeastaan ainoa päteväksi havaittu keino säädellä ihmisen alttiutta luovuttaa toimijuutensa ulkopuolelleen. On kuin meidän olisi helpompi suostua ja alistua ulkoiseen pakkoon kuin ottaa vastuun vaiva kantaaksemme.

Psalmin psykologia on osuvaa. Synti kuiskii ja sulkee silmät. Halun kohde saa ihmisen lumouksen valtaan, eikä hän näe kohteeseen sisältyviä vaaroja itselleen. ”Hän ei näe eikä vihaa vikojaan.” En kuitenkaan ole vakuuttunut siitä, että vihaamalla voisi ratkaista suhtautumisen kohteen houkuttelevuuteen. Melanie Klein, jonka ajatuksia olen viime viikkoina kerrannut, avaa mielenkiintoisen näkökulman synnin ja vihan yhteyksiin.

On kysyttävä, kuka on ihmisen sisällä se, joka voi olla vihainen sille, mitä havaitsee. Sen perinteinen nimi on omatunto. Freudin aloitteesta sitä on ryhdytty kutsumaan yliminäksi. Yliminä on sisäinen Toinen, johon ihminen on vastavuoroisessa yhteydessä. Klein havaitsi hoitaessaan hyvin pieniä lapsia, että yliminä kehittyy hyvin varhain ja että se on suhtautumistavoiltaan jyrkkä, äärimmäinen ja sadistinenkin. Niinpä lapsi kehittää tapoja, joiden avulla hän voi suojautua sen tuhoisuudelta. Niistä varhaisimpia ovat lohkominen ja ulos sijoittaminen.

Klein pohti myös sitä, millaisista aineksista tämä primitiivinen sisäinen toinen muodostuu. Se menee melkoisen spekulaation puolelle. Ajatuskulku on suunnilleen tämä: parin ensimmäisen elinkuukauden aikana hyvät ja pahat kokemukset ovat erillään toisistaan. Yhteyden kokemus hoitavan aikuisen kanssa synnyttää hyvien kohteiden sisäisen varaston. Poissaolon ja yhteyden poikkimenon kokemukset eivät sen sijaan tuota kohteen puuttumisen kokemusta, vaan herättää eloon pahat kohteet. ”Kun äiti menee pois, vauva ei jää yksin, vaan kauhun kanssa”. Paniikin ja kauhun fantasiakohteet vauva pyrkii sijoittamaan itsestään ulos, mutta sieltä ne tulevat takaisin Toisena, joka asettuu vauvan mieleen.

Yliminä on se, jonka käteen pieni lapsi tarttuu, kun hänen on selvittävä yksin. Hän antaa tässä toimijuutensa Toiselle. Jos tämä toinen on imenyt itseensä ankaran ja sadistisen suhtautumistavan, sen kanssa on tukalaa olla. Jos yliminän onnistuu tavalla tai toisella taas sijoittamaan ulos itsestään, oma toimijuus ei ole kokonaan sen lamaannuttamaa. Tässä ei vielä ole kaikki. Suojautumista täydennetään usein lohkomisella. Se on psalmin sanoin silmien sulkemista. Tai oikeammin valvovan silmän sulkemista. Voi toimia, kun Toinen ei häiritse. Se on addiktiivisissa toiminnoissa aina mukana. Kahvilan pullatiskin ja hallin peliautomaatin havaitseminen johtaa hetkelliseen tilamuutokseen, jolloin Toinen on hiljaa tai kokonaan poissa mielestä. Se palaa, kun on myöhäistä. Se voi vain syyttää ja sättiä halun valtaan joutunutta. Se voi olla raivoisan sadistinen ja vaatia hyvitystä, johon pelkkä katumus ei riitä. Vikojen vihaaminen voi pitää sisällään tällaisen sisäisen vuorovaikutuksen. Siitä tuskin seuraa mitään hyvää.