Uskollisuudesta uskonnoksi

Serafim Seppälä on suomentanut kaksi 100-luvun apologiaa kirjassaan Keisarin edessä (Gaudeamus, 2017). Teos on ikkuna ajanjaksoon, jonka kuluessa heprealainen ylösnousemususko pyrki sovittautumaan aikansa hellenistiseen kulttuuriin ja sen maailmankuvaan. Käännöstyön edellyttämä kielitaito, ja Seppälän perehtyneisyys eri aikoina syntyneisiin ja eri paikoissa säilyneisiin tekstiversioihin tai -fragmentteihin saavat lukijan mykistymään. Kääntäminen on ollut salapoliisin työtä. Apologioita täydentävät yksityiskohtaiset kommentit, jotka taustoittavat ja avaavat kirjoittajien käyttämän terminologian sisältöä ja aatteellisia yhteyksiä.

Molemmissa apologioissa kuvataan kristittyjen elämää uskollisuutena Kristuksen käskyille ja opetukselle. Kuvausten yhteys Vanhan testamentin suureen teemaan osallisuudesta, kuuliaisuudesta ja uskollisuudesta on kuitenkin kadonnut. Jumala, joka ilmestyi patriarkoille ja profeetoille, joka puhutteli Moosesta sanoen nimekseen ”Minä olen”, ja jonka ”Oikea käsi” johti Israelin heimot pois Egyptin orjuudesta, on etääntynyt transsendentaaliseksi olevaksi, jota luonnehditaan kreikkalaisen metafysiikan termeillä.

Tajusin, että maailma ja kaikki, mitä siinä on, liikkuu toisen vaikutuksesta. Ja ymmärsin, että niitä liikuttaa Jumala, joka on kätketty niihin ja piilotettu niiltä.
On ilmeistä, että liikuttavan voima on suurempi kuin liikutettavan. Mutta jos minun on tutkittava tätä kaikkien liikuttajaa ja sitä, millä tavoin hän on olemassa, niin minusta näyttää siltä, että hän on luonnoltaan tutkimaton…
Sanon kuitenkin maailman liikuttajasta, että hän on kaiken Jumala, joka on tehnyt kaiken ihmisen takia. Ja niinpä minusta vaikuttaa tarkoituksenmukaiselta, että kunkin tulisi pelätä Jumalaa ja olla tuottamatta murhetta ihmisille.
Sanon siis, että Jumala on syntymätön, tekemätön, luonteeltaan pysyvä, aluton ja loputon, kuolematon, täydellinen ja käsittämätön.
(Aristides Ateenalainen. Apologia, ss. 47-48)

Aristideen tekstissä Jumaluutta ei tarkastella molemminpuoliseen yhteyteen perustuvalla tuntemisella. Se on korvautunut Aristoteleen metafysiikan sävyttämällä järkiperäisellä argumentoinnilla. Kirjan toinen apologeetta, Athenagoras Ateenalainen sanoo sen julki: ”Me sen sijaan erotamme Jumalan aineesta ja osoitamme aineen olevan yhdenlaista ja Jumalan jotain toisenlaista. Ja näiden ero on hyvin suuri: Jumaluus on luomatonta ja ikuista. Sitä voidaan katsella ainoastaan sisäisellä ymmärryksellä ja järjellä…” (s. 121)

Seppälä viittaa kommentissa ymmärryksen ja järjen kreikankielisiin termeihin nous ja logos. Molempien filosofiset juuret ulottuvat Platonin tuotantoon. Platonin filosofiassa järkeilyn mittapuut määrittyivät filosofisessa dialogissa. Aristoteles piti järkeilyn perustana metafysiikan ja logiikan käsitteitä. Jumalan perusteleminen keisareille järkiperäisesti onkin molempien apologeettojen pyrkimyksenä.

Aristideen tekstissä on kuitenkin kätketty viittaus Genesiksen alkuun. Jumala antoi ihmisen haltuun kaiken, mitä oli luonut. Samassa yhteydessä hän viittaa kymmenen käskyn lakiin: ”… kunkin tulisi pelätä Jumalaa ja olla tuottamatta murhetta ihmisille.” Näin hän yhdistää Vanhan testamentin Jumalan Platonin luoja-jumalaan ja Aristoteleen ensimmäiseen liikuttajaan, mikä oletettavasti puhutteli hellenististä sivistyneistöä paremmin kuin Välimeren itäisen kolkan heimojumala.

Se mitä apostoli Paavali oli sata vuotta aiemmin kuvannut korinttilaisille suunnatussa kirjeessään hulluudeksi, etsi nyt tietään soveltamalla hellenistisen maailmankuvan parhaita filosofisia perinteitä. Siinä on kirkkojen varhaisen opillisen kehityksen dynamiikka. Maailmankuvaan nojautuvalla argumentoinnilla on kuitenkin hintansa. Kun maailmankuva muuttuu, vanhat argumentit eivät enää päde. Katolisen kirkon kipuilu tieteellisen maailmankuvan kehityksen kanssa 1600-luvun alussa on traaginen esimerkki. Se oli keskiajan skolastiikan valtakaudella paaluttanut itsensä Aristoteleen logiikan ja metafysiikan välineillä, joiden uskottiin takaavan kirkon opin ikuisen totuuden. Renessanssin aloittama mureneminen pyrittiin vielä pitämään pystyssä inkvisition ja polttorovioiden avulla, mutta kehityksen vääjäämättömyyttä kirkko ei voinut estää. Darwinin evoluutioteoria riisti viimeisen, ihmisen erityistä olemusta koskevan perustelun.

Ortodoksisen kirkon tie on ollut erilainen. Kreikkalainen filosofia säilyi Bysantissa opillisen järkeilyn metodologiana, mutta Konstantinopolin kukistuttua 1453 tradition institutionaaliset puitteet muuttuivat radikaalisti. Kirkon itseymärrys säilyi elävänä luostariyhteisöissä ja seurakunnissa, joissa kristillinen elämäntapa ja osallisuus kirkon liturgiseen elämään painottuivat opillisen järkeilyn sijaan.

Ortodoksisen kirkon jumalanpalvelusten tekstit ja rituaalit sisältävät paljon Vanhan testamentin aineksia. Hellenistisen filosofoinnin vaikutus on yllättävän vähäinen. Aristideen ja Athenagoraksen opillinen järkeily oli suunnattu valtaapitäville piireille. Varhaisen kirkon jumalanpalveluselämä nojautui juutalaisuudessa Jeesuksen aikoina vallitseviin käytäntöihin, jotka saivat Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen uusia merkityksiä. Niinpä sytytämme ehtoopalveluksessa vieläkin Tooran edellyttämän Aaronin lampun, mutta nyt laulamme ”Jumalan poika, elämänantaja! Kohtuullista on, että Sinulle kaikkina aikoina hartain äänin ylistystä veisataan.” Neljä päivittäistä rukoushetkeä ja paastoaminen kahdesti viikossa ovat nekin juutalaisen perinteen jatkamista kirkon hartauselämässä. Pyhä ehtoollinen vie meidät joka kerran pääsiäisaterialle, jota Tooran määräyksen mukaan vietettiin uhriateriana happamattoman leivän juhlaa edeltävänä iltana.

Jeesuksen ajan juutalaisuuden jatkuvuus ortodoksisen kirkon liturgisessa elämässä on kuitenkin jännitteisessä suhteessa kirkon opillisiin muotoiluihin. Apologeettojen vaivannäkö kostautui seuraavina vuosisatoina massiivisina Jumalan ja Kristuksen olemusta koskevina riitoina, joissa ei säästytty käsien katkomiselta ja kielien repimisiltä. Lopulta oppi kanonisoitiin seitsemän kirkolliskokouksen päätöksiin, ja sellaisena sitä opetetaan vielä meidän päivinämme. Kirkon liturginen käytäntö pitää sisällään hengellisen kehityksen elävän lähteen. Kirkon opilliset muotoilut ovat jähmettyneet dogmaattisiksi muistomerkeiksi, joiden ymmärtäminen edellyttää hyvää perehtyneisyyttä antiikin maailmankuvaan ja sen filosofisiin perusteluihin.