Kun luen aiempia postejani,
huomaan että niistä aika monet ovat tekstien kommentaareja. Aloin miettiä,
hahmotanko hengellisen kehittymisen ennen muuta ymmärryksen kehityksenä. Se
olisi johdonmukaista siinä mielessä, että ajattelun vapaus oli minulle alun
pitäen hengellisyyden ehtona. Tielle lähteminen olisi pysähtynyt alkuunsa, jos
olisi täytynyt aloittaa uskontunnustuksesta tai katekismuksesta.
Tätä päivää pidän
hengellisenä syntymäpäivänäni. Ortodoksisessa kirkossa vietetään Kristuksen
kirkastumisen juhlaa. Siitä en tiennyt mitään, kun jouduin mieleni ja
elämäntapani läpivalaisuun Cuillin-vuorilla kolmekymmentäkuusi vuotta sitten.
Kokemus ei vieläkään asetu uskonnollisen sanaston merkityssisältöihin. Vasta
paljon myöhemmin saatoin nähdä, että se oli jonkin alku, joka puolentoista
vuoden kuluttua johti ortodoksisen kirkon jäsenyyteen.
Ehkä hengellisten
kokemusteni sanattomuus on myös saanut aikaan sen, että suhtaudun
varauksellisesti kirkkojen dogmeihin. Usko on luottamusta, sitoutumista ja
uskollisuutta, ei oppilauselmien totuudellisuuden kritiikitöntä omaksumista.
Viime vuosien ekskursioni Vanhan Testamentin teksteihin on avannut ihan uusia
näkökulmia evankeliumien tapoihin kuvata Jeesuksen elämää ja opetusta. Niistä
olen sitten kirjoittanut blogiposteja.
Hengellinen kehittyminen
ei kuitenkaan tyhjene ymmärryksen kehitykseen. Tätä olen miettinyt kuluneen
vuoden aikana, kun olen lukenut kirkkojen kanonisoimien pyhien ihmisten
elämänkertoja. Hengellisen elämän sisältönä niissä näyttäytyvät toistuvasti kuuliaisuus,
uskollisuus ja rakkaudellinen yhteys Jumalaan, ihmisiin ja luontoon. Ymmärrys
on toiminnan edellytys, mutta hengen hedelmät näyttäytyvät vain toiminnassa.
