Olen tänä syksynä luennoinut lasten psykoterapian
teoriahistoriasta. Se pani minut lukemaan uudelleen Melanie Kleinin teoksia. Hän hoiti 1920-luvulla lapsia, joista nuorimmat
olivat parivuotiaita. Puhuminen ei ole pienten lasten pääasiallinen ilmaisukeino, joten Klein käytti leluja ja askarteluvälineitä ilmaisun välineinä. Niiden avulla hän sai näkyviin varhaisen sisäisten fantasioiden maailman,
jota hän kirjoituksissaan pyrki
käsitteellistämään.
Toiminnan teorian
näkökulmasta Kleinin ehkä olennaisin havainto
oli, että sisäiset objektit eivät ole ulkoisten kohteiden representaatioita. Ne
muodostuvat merkkiverkostoista, joihin monin tavoin punoutuvat pienen lapsen
halut, pelot ja sadistiset yllykkeet. Kleinin lapset ovat kuin langenneen
maailmamme näyttämö, jossa yhteyden halu ja
sen poikkimenon kauhu vuorottelevat lukemattomin sävyin. Hyvä ja paha ovat läsnä syntymästä saakka. Vauvat joutuvat
kehittämään suojautumiskeinoja yhteyden poikkimenokokemuksen
synnyttämältä vainoahdistukselta ja
tuhoutumisen kauhulta.
Projektio,
kohteen sijoittaminen ulos on varhaisen suojautumisen päämuoto. Klein käyttää ruumiillisia
vertauskuvia: hyvä otetaan sisään ja paha työnnetään pois. Maitoa antava
rinta on hyvän sisäisen kohteen prototyyppi. Jos rinta on poissa tai
jos maito ehtyy, rinta muuttuu vauvan fantasiassa pahaksi. Vauva kääntää päänsä pois pahaksi
muuttuneesta rinnasta.
Nykyään näitä metaforia ei oteta kirjaimellisesti. Projektio jo
varhain kehittyvänä, suojaavana toimintatapana on kuitenkin nähtävissä ihmisen persoonallisuuden kehityksen kaikissa
vaiheissa. Se, minkä kanssa ei tule sisäisesti toimeen, nähdään toisissa. Helpotus on
kuitenkin näennäinen, sillä maailma näyttäytyy projektion valossa. Kuinka tavallinen onkaan
ajatus: ”Mitähän toiset tästä ajattelevat?” Matteuksen tulkinta Jeesuksen sanoista sisältää tämän projektiolla suojautumisen seurauksen: "Niin
kuin te tuomitsette, niin tullaan teidät
tuomitsemaan, ja niin kuin te mittaatte, niin
tullaan teille mittaamaan." Jos pahan sijoittaa ulos, se tulee takaisin.
Mutta takaisin
Kleiniin. Muutaman kuukauden kuluttua varhaisten ahdistusten sijaan astuvat hyvän kohteen menettämisen pelko, vauvan omien tuhoavien yllykkeiden
aiheuttama kohteen vaurioitumisen tuottama syyllisyys ja pyrkimys vaurion
korjaamiseen tai hyvittämiseen. Kleinin
terminologian mukaan alttius paranoidiseen asemoitumiseen vähenee. Hyvän kohteen menettäminen ei enää herätä vainoahdistusta vaan surun ja kaipauksen tunteen.
Vauvan toimijuus on riittävän kehittynyttä, niin että hän pystyy vaalimaan hyviä kohteitaan ja säilyttämään niitä mielessään, elleivät ne ole saavuttamattomissa liian pitkään. Tätä ajatusta Winnicott kehitteli muutamia
vuosikymmeniä myöhemmin siirtymäilmiöiden ja -objektien
teoriassaan.
Kleinia
lukiessani mieleeni tulivat Jeesuksen sanat Matteuksen evankeliumissa: ” Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa.” Olen usein
miettinyt, mitä ovat hyvyyden ja
pahuuden varastot, joita ”suu puhuu”, tai jotka ilmenevät ulkoisiin kohteisiin suuntautuvissa
toiminnoissa. Mihail Bahtin on antanut Jeesuksen sanoille modernin ilmiasun,
kun hän väittää, että ihminen on koko persoonallaan läsnä ilmaisussaan. Klein täydentää tätä sisäisten objektien teoriallaan, jotka ovat noita sydämestä purkautuvia hyvyyden ja
pahuuden varastoja.
