Psykoterapeutit pelastajana?

Olen osallistunut psykoterapiakongressiin muutaman vuoden tauon jälkeen. Ehkä aika on etäännyttänyt minut kongressien tiheästä ilmapiiristä, joka syntyy vastakaiun odotuksesta ja sanomisen halusta. Ne tekevät vaikeaksi kuunnella, mitä toisella on sanottavaa. Kongressi on myös terapeuttisten ideoiden ja käytäntöjen markkinointitapahtuma. Sanomisen kiihkeys kasvaa, vaikka se on tarpeetonta, sillä ostajia psykoterapiakongresseissa ei yleensä näe.

Huomioni kiinnittyi kongressin esityksissä ja kulttuuripainotteisissa väliohjelmissa vilahtavaan, minun kokemuksessani idealisoivaan ja välistä sentimentaaliseen ihmiskuvaan, jonka todellistamiseen psykoterapeutit on työssään kutsuttu. Vienona väreilevän hyvyyden ilmapiirissä kavahdin: tekisivät vain työtään, eivätkä yrittäisi pelastaa ketään.

Muistan joskus 1970-luvulla ajatelleeni, että psykoterapeutit ovat pappien jälkeläisiä. Enää ei pelastumiseen tarvita lankeamista Kristuksen ristin juureen, sillä nyt olemme oppineet antamaan synninpäästön toisillemme. Se oli vaarallinen ajatus, mutta se tuli kongressin kuluessa uudelleen mieleeni. Ajatuksen seurauksena on sortuminen ihmisyyden idealisoimiseen, jonka palvelukseen psykoterapeutit on vihitty.

Psykoterapeutti voi auttaa asiakasta ymmärtämään itseään ja etsimään uusia suhtautumistapoja ongelmiinsa, mutta vain jos tämä sitä itse haluaa. Se riittää. Kaikki, mitä tähän lisää, vähentää asiakkaan ja psykoterapeutin liikkumavapautta. Jos terapeutti painottaa oman suhtautumisensa lähtökohtana - vaikka kuinka pienesti - hyvyyttä, myötätuntoa, omistautumista tai mitä tahansa inhimillisesti arvokkaana pidettävää suhtautumista, terapiassa kävijä ei voi luottaa terapeutin rohkeuteen katsoa sitä rujoutta, rikkinäisyyttä, pahoja ajatuksia ja haluja, joita hän kokee kantavansa sisällään. Mielen syvyyksistä tulee vastaan kaikenlaista, eikä se aina ole mukavaa katsottavaa. Psykoterapeutin idealisoiva ihmiskäsitys rajoittaa asiakkaan vapautta myös siten, että julki lausumaton ideaali asettaa terapeutille piilokasvattavan tehtävän ja sijoittaa asiakkaan kehitykselliseen portaikkoon, jota pitkin hän kokee joutuvansa kiipeämään.

Onko tämä laimea sentimentaalisuus maallistuneen aikamme hengellisyyden kaipuun etäinen kaiku? Kristillisen hengellisyyden kuihtuminen länsimaissa on saanut monet etsimään hengellistä ravintoa idän uskonnoista. Hyväksyvä läsnäolo ja meditatiivisten tekniikoiden suosio psykoterapeuttien keskuudessa ilmentää häveliästä pyrkimystä siirtää hengellisten perinteiden käytäntöjä sisäisen eheyden ja rauhan saavuttamiseen ilman niiden uskonnollis-filosofista perustelua. Parissa yleisesityksessä minulle tuli tunne, että olemme herätyskokouksessa. Tuli vaivautunut olo. Hyvyyden absolutisoiminen synnyttää melkein aina hyvyyden terrorin. ”Poistakaa paha keskuudestanne.”