"Ellette ole uskollisia väärässä mammonassa, kuka teille antaa sitä, mikä on oikeaa?" Tämä Jeeskuksen toteamus on askarruttanut minua vuosia. Se tuli taas kerran mieleeni tänä aamuna, kun kuuntelin kuvausta akateemisessa maailmassa niin tavanomaisena ilmenevästä mieltymyksestä omiin ajatuksiin. Sen suhteen ei tosin tarvitse mennä kovin kauas. Tunnistan sen hyvin itsessänikin.
Mutta miten mieltymys omiin käsityksiin liittyy Jeesuksen sanoihin? Nyt siinä korostui yksi sana, uskollisuus.Uskollisuus myös väärälle mammonalle. Mieltymys näennäiseen ja kyvyttömyys erottaa se todellisesta on jotakin ihmiselle perustavaa. Se tulee vastaan kaikkialla. Skeptikot antiikista Descartesiin asti ovat miettineet tätä kysymystä tietämisen ja sen edellytysten näkökulmasta. Mutta se on kyllä ilmiö, joka ulottaa juurensa joka paikkaan, ihmisten välisiin suhteisiin, ihmisen suhteeseen itseensä, hengellisyyteen.
Kun ilmiötä tarkastellaan ihmissuhteissa, on narsismi tällä hetkellä suosittu termi. "Olin narsistin uhri". Aivan. Hyväksi käyttävä suhtautuminen on mahdollista silloin, kun toisen ihmisen toiseutta ei tunnista. Mutta tältä kannalta suhteemme luontoonkin on ymmärrettävä "narsistiseksi". Se on ihmiskunnan kollektiivisen narsismin uhri.
Ilmiötä ei todellakaan pidä typistää joidenkin ilkeiden ja myötätunnottomien ihmisten persoonallisuuden piirteeksi tai patologiaksi. Se on vain yksi kollektiivisen narsismin ilmenemisen tapa: kun asialle on annettu nimi, oletamme, että nimi ja asia ovat yhtä. Näin olemme palanneet tiedon ongelmaan, joiden suhteen skeptikot olivat herkkiä.
Alttius pitää omia käsityksiään totena, uskoa niihin, on suunnaton voima. Se on alituisesti vaivanamme. Olen yhmmärtänyt - tai oikeastaan tällä hetkellä ymmärrän - syntiinlankeemuskertomuksen kuvauksen hyvän ja pahan tiedon puusta tästä näkökulmasta. Elämänpuun sijasta ihminen valitsi hyvän ja pahantiedon puun. Siis osallisuuden sijaan itseensä suhteutuvan tietämisen. Puuta ei ole kutsuttu vain tiedon puuksi, vaan hyvän ja pahan tiedon. Sellaista tieto on vain ihmisen perspektiivistä. Se on hänelle joko hyvää tai pahaa.
Kaikki tietäminen syntyy yhteydessä - suhteessa tietämisen kohteeseen. Kun tuo yhteys hahmottuu ihmiselle vain hänen näkökanaltaan, tuloksena on alttius uskoa omiin käsityksiin, joita kulloinenkin yhteys on kohteeseen tuottanut. Kun ihminen alkaa pitää käsityksiään totena, sen pahempi maailmalle, jos se on eri mieltä. Taipumus kiistämiseen ja idealisaatioon ovat "narsistien" peruspaheita, kuten meidän kaikkien. Kun todellisuus murtautuu käsityksiimme ja rikkoo ne, se on yleensä epämieluisaa, ja monesti se todella sattuu.
"Puu oli kaunis katsella." Niin, siinäpä hieno kuva tästä perustavasta alttiudestamme.
Palaan väärään mammonaan. Jeesus erottaa "oikeat" rikkaudet "vääristä". Oikean äärelle ei ole oikein mitään toivoa, ellei väärässäkään ole uskollinen. Jos aina "vaihtaa maisemaa" tai "loihtii itselleen näyttämön", jossa voi ylläpitää itselle mieluisia käsityksiä itsestä ja maailmasta, ei ikinä pysty murtautumaan ulos näennäisyydestä. Lopussa käteen ei jää mitään, vaan Saarnaajan sanoin kaikki on ollut "tyhjää ja tuulen tavoittelua". Kurja juttu.
Mitä sitten voi tapahtua jos on uskollinen väärässä mamonassa? Uskollinen erottuu nyt tämänaamuisessa lukutavassani "uskosta", joka voi olla sokea todellisuuden toiseudelle. Olla uskollinen sisältää merkityksessään sen, että kokee toisena sen, mille haluaa olla uskollinen. Se avaa kehittymisen mahdollisuuden. Uskollisuus avaa "väärää" sen omasta perspektiivistä niin, että se vähitellen "osoittautuu vääräksi", jolloin siitä on ehkä mielekästä luopua, tai ainakin korjata omaa käsitystään.
Näennäisyyden jatkuminen on aika todennäköistä, jos kääntää takkinsa aina siihen suuntaan, mistä tuuli käy.
Markkinalähtöisen akateemisen maailman - sillä sitä se ministeriemme polittisella päätöksellä nykyään on - alttius näennäisyyksien ja muotien suuntaan on tällä hetkellä kovin ilmeistä. Tästä voisin kirjoittaa paljon, ja varmaan senkin aika tulee. Monet tieteelliset aikakausjulkaisut omalla tieteenalallani ovat näennäisyyden markkinatoreja. Kolmenkymmenen vuoden kuluttua ne ovat kirjastoissa kuolleiden tekstien leposijoja. Tuskin niitä enää muistetaan, ja jos muistetaan, hymähdetään. Unohdus on näennäisyyden kaksoisveli. Se on oikeastaan välttämätön, jotta uskomme näennäisyyteen - "puun kauneuteen" - voisi uudistua ja säilyä. Huomaan, miten alakuloiseksi tämän ajatteleminen tekee. Kuka meille antaa sitä, mikä on todellista?.
