Fyysikko Kari Enqvist piti äskettäin Kuopion kesäyliopiston sarjassa esityksen fyysikon näköulmasta ihmisyyteen, jota Savon Sanomissa tarkasteltiin 6.5. Toimittaja Sami Vainio tiivistää: "Enqvist sanoo edustavansa fysikalismia. Se tarkoittaa, että vain atomit voivat liikuttaa atomeja. Ei ole erillistä henkiainesta, joka tarrautuisi molekyyleihin. - Hengen ja aineen dualismi on väärässä: konehuoneessa ei ole ketään."
Tästä tulee mieleen, että fysikalismi on yhdenlainen tieteellisen materialismin tulkinta. Jos tutkii maailmaa, filosofinen materialismi on nähdäkseni ainoa perusteltu lähtökohta. "Usein vaaditaan uskonnon ja tieteen dialogia, mutta Enqvist pitää tätä ongelmallisena. - En näe, mitä dialogi voisi olla tai mitä annettavaa uskonnolla olisi tieteelle".
Olen tästä samaa mieltä. Uskonnolla ei ole mitään annettavaa tieteelle, eikä pitäisikään olla. Vastaavasti voisi sanoa, että tieteellä ei ole mitään annettavaa uskonnolle, paitsi niille, jotka pitävät Raamatun luomiskertomusta tosiasioihin perustuvana kuvauksena maailman synnystä. Darvinismi ja tieteellinen materialismi tekevät pahaa jälkeä, jos Raamatun teksteihin suhtautuu kuin ne olisivat empiirisesti koeteltavia lausumia.
Tämä ei nyt ole pääasia. Minua askarruttaa Enqvistin fysikalismi. Voin hyvin jakaa hänen käsityksensä, että vain atomit liikuttavat atomeja ja senkin, että "luonnon ja kokemusmaailmamme suunnattoman rikkauden voi kuitenkin periaatteessa ymmärtää siltä pohjalta, että luonto toimii epälineaarisesti. Uskomaton monimuotoisuus syntyy yksinkertaisista perusperiaatteista ja alkuarvoista." Tieteet kohdistuvat tämän uskomattoman monimuotoisuuden ilmenemisiin ja niille ominaisiin liikkeisiin. Psykologina en voi pitää tutkimuksen lähtökohtana sitä että "psyyke on pohjimmiltaan atomien liikettä". Maailmankatsomuksellisena lähtökohtana voin sen sijaan sitä ymmärtää. Ei ole erillistä henkiainesta, joka kiinnittyisi molekyyleihin. Kyllä ihmisen hengelliset kokemuksetkin ovat molekyylien liikettä, ei sen kummempaa.
Jos nyt toteaisin tämän asiakkaalleni, jota hänen hengelliset kokemuksensa askarruttavat, asiakassuhde loppuisi todennäköisesti siihen paikkaan. Ja jos ei loppuisi, hänellä ei olisi tilaisuutta tutkia minun avustuksellani, millaisiin merkitysyhteyksiin hänen kokemuksensa sijoittuu, mistä hänen käsityksensä ovat peräisin tai miten hän itse suhtautuu käsityksiinsä.
Nykyisin psykologiassa paljon parjattu Descartes kiinnitti huomionsa ihmiselle ominaiseen atomien liikemuotoon, joka ilmenee kykynä asettaa omat kokemuksensa, ajatuksensa ja tuntemuksensa tietoisen havainnoinnin kohteeksi. Psykologeina me tutkimme näitä ilmiöitä. Tieteemme käsitteellisiin välineisiin kuuluvat sellaiset sanat kuin "itsereflektio" ja "objektivointi" eli kykymme asettaa mielentoimintamme havaintokohteiksi. Psykoterapian kannalta on erityisen tärkeä ymmärtää tämän erityisen kyvyn kehittyneisyyttä tai niitä vaikeuksia, joita ihmisellä on kun hän yrittää havainnoida toimintojaan. Teesi atomien liikkeestä ei kerta kaikkiaan tässä riitä.
Enqvistin fysikalismin ongelmallisuus on siinä, että hän ei tee eroa tutkijan filosofisen lähtökohdan ja kullekin tieteenalalle välttämättömien teoreettis-metodisten periaatteiden välillä. En ole päässyt perille, eikö Enqvist ymmärrä tätä eroa, vai onko kyse siitä että hän kantaa huolta erilaisten "henkisyyttä" korostavien pseudotieteellisten oppien suosiosta. Jos kyse on edellisestä, järkevä keskustelu on vaikeaa. Jos kyse on jälkimmäisestä, paras tapa lähteä siivoamaan erityistieteisiin suodattunutta irrationaalisuutta on ryhtyä käymään mahdollisimman avointa keskustelua niiden metodologisista perusteista.
