Metropoliitta Ambrosius kertoi piispaksi vihkimisensä 25-vuotisjuhlan haastattelussa ottavansa Jeesuksen rukous-kirjan yhtenä kolmesta autiolle saarelle. Kirja on hyllyssäni, ja mieleeni tuli miltähän sen lukeminen tuntuisi 30 vuoden jälkeen. Kirjan vieressä oli kuitenkin toinen - "Vaeltajan kertomukset". Se oli ensimmäinen teksti, jonka silloinen Valamon pappismunkki Ambrosius antoi luettavakseni. Viimekeväinen kokemukseni Johannes Klimakoksen Portaiden parissa sai minut tarttumaan Vaeltajan kertomuksiin. Muistikuvassani se oli tyyliltään jotenkin lapsenomainen Jeesuksen rukousta käsittelevä hartauskirja.
Vaeltaja vaikuttaa tosiaan aika lapsenmieliseltä, vilpittömältä sielulta. Kertomus etenee kuin mikä tahansa road movie. Ilmaisun tyyli kätkee sisälleen kirjoittajan hengellisen kokeneisuuden. Vaeltaja punoo tekstin lomaan viiltävän tarkkoja havaintoja ihmisen alttiudesta hengellisiin harhapolkuihin, joita tälle tielle lähtevälle on luvassa. Jokainen matkaaja tarvitsee kokenutta hengellistä ohjaajaa. Tässä kaikkien suurten hengellisten traditioiden näkökulma on yhtenevä. Kukaan ei voi rakentaa hengellistä kehitystään itsensä varaan.
Lukiessani mietin "uskonnollisuuden" ja "hengellisyyden" suhdetta. Maallistuneessa kulttuurissamme uskominen on sana, joka viittaa ihmisen haluun pitää totena asioita, vaikka ne eivät totta olisikaan. Vaeltajan kertomuksissa tämä näkökulma ohitetaan jokseenkin kokonaan. Hengellinen kehitys on kasvua Jumalan tuntemiseen. Sen ytimenä on rukous, ihmisen ja Jumalan välinen elävä yhteys.
Vaeltajaa askarruttaa apostoli Paavalin kehoitus "rukoilkaa lakkaamatta". Hän ryhtyy opiskelemaan Jeesuksen rukousta ohjaajavanhuksen opastuksella. Ensimmäinen tienhaara, jossa voi astua harhaan, on rukouksen sisällön ja alituisen toistamisen jännite. Toisto voi johtaa tilanteeseen, jolloin ääneen lausutut sanat eivät enää tavoita kohdettaan. Kommunikaatio on muuttunut hokemiseksi.
Myös rukoilemisen motiivi voi johtaa harhapoluille. Vaeltaja tapaa miehen, joka on rukoillut aktiivisesti jo vuosia. Hän pelkää joutuvansa helvetin tuleen, ellei alituisesti pyydä Jumalalta armoa. Mies on jäänyt pelkonsa vangiksi. Hänen oma mielikuvansa, tai oikeammin maailmankuvansa, on muodostunut yhteyden esteeksi. Vaeltaja sanoo miehelle, että vain rakkaus vie ihmistä kohti Jumalan tuntemista. Kaikki muut motiivit ovat ehdollisia, ja tuottavat jossakin vaiheessa ihmiselle pettymyksen. Moni lausuu rukouksen hädän hetkellä, ja kun se on mennyt ohi, rukous unohtuu. Rukous olikin vain yritystä rauhoittua, ei elävää yhteydenpitoa.
Jos ihminen ei tietämättään sulje porttia jolle kolkuttaa, hänelle
vastataan. ”Pyytäkää, niin teille annetaan. Etsikää, niin te löydätte.
Kolkuttakaa, niin teille avataan.” Vaeltaja kuvaa rukousvastausta tapahtumaksi,
jonka olen vuosien kuluessa itsekin kokenut. Vastaus on usein yllättävä. Asia
ei mene ollenkaan niin kuin olen toivonut tai suunnitellut. Rukous ei ole
loitsu tai manaus. Rukoillessani asiaan saattaa löytyä uusi näkökulma. Rukous
tuottaa sisäisen muutoksen. Maailma on mitä on.
Yhteys näkymättömän Toisen kanssa on elävää ja muuntuvaa. Vaeltajan kertomukset ovat kokonaisuudessaan kuvausta siitä, kuinka ihmisen sisäinen elävyys voimistuu ja rikastuu alituisen rukoilemisen myötä. "Taivasten valtakunta on sisäisesti teissä", mutta se on myös "teidän keskellänne". Kiistely Luukkaan evankeliumin jakeen tulkinnasta, joka vuodeen 1992 suomennoksessa sai jälkimmäisen muotoilun, on turha. Ihmisten välillä ei ole mitään, mitä ei olisi heidän sisällään. Jos ihmisen sisällä on Näkymätön Toinen, hänestä tulee kahden ihmisen välisessä suhteessa Näkymätön Kolmas. Tämä ajatus sisältyy ortodoksiseen käsitykseen avioliiton sakramentaalisuuesta. Ellei Kolmatta ole, ihmiset joutuvat etsimään yhteyden kokemusta toisistaan. Tämä on Pasolinin Teoreman sanoma. Joulun lähestyessä se palasi uudelleen mieleen.
