Jacques Lacan sanoo, että tiedostamaton rakentuu kielen
tavoin. Hänen ajatuksensa kulkee suunnilleen näin. Halu on puutteen ilmentymä.
Puute syntyy alkuperäisen yhteyden menettämisestä äitiin, joka on jokaisen
vauvan kohtalona. Halu värittää sielullisia merkityksiä, mutta ne eivät koskaan
voi tyhjentävästi ilmentyä puheessa. Kielen välityksellä halu näet kohtaa Lain,
jonka sääntöihin kaiken merkein ilmaistavan on mukauduttava. Kun puhuttujen
sanojen merkitykset määrittyvät kielen sisäisissä säännöissä, puhumisen ja
sielullisen merkityksen väliin jää aukko. Sanat ovat ikään kuin kaksinkertaisen
rautaportin takana alkuperäisestä yhteydestä, jossa mitään välittävää ei
tarvittu.
Donald Winnicott näkee sanojen luonteen sielun
rakennusaineena toisin. Hänkin olettaa lähtökohdaksi vauvan täydellisen
riippuvuuden hoitavan aikuisen läsnäolosta. Alkuperäinen yhteys on välitöntä.
Haluaminen ei kuitenkaan ole puutteen ilmentymää, vaan suuntautuvaa
elämänvoimaa, joka erottaa ”eliöt” ”olioista”. Kaikki, mikä on rakentunut
elävistä soluista, suuntautuu ympäristössään vastavuoroisuuden periaatteella.
Niinpä vauvan totaalinen riippuvuuskin on yhteistoimintaa, joka kehittyy jo
äidin kohdussa. Vastavuoroisen suuntautumisen ensimmäiset ilmaisut tulevat
näkyviin jo raskauden toisen kuukauden lopulla, kun sikiö on riittävän painava
osuakseen kohdunseinämään. Italialainen kehitysneurologi Adriano Milani
Comparetti havaitsi tämän 1980-luvun alussa, kun sikiöiden liikkeiden
seuraaminen tuli ultraäänikuvantamisen avulla mahdolliseksi. Kohtaaminen on kuin
räjähdys. Ensimmäinen kosketus johonkin muuttaa vauvan satunnaisen liikehdinnän
järjestäytyneeksi.
Kun vauva syntyy, hänellä on jo pitkä kokemus kohtaamisista.
Hän on oppinut tuntemaan välittömän ympäristönsä, mutta kuulon avulla hänelle
on muodostunut äänimaailma, jonka säännönmukaisuudet ovat tallentuneet hänen
mieleensä merkkeinä. Hän tuntee vanhempiensa äänen. Hän tunnistaa äänten ajallisen
ulottuvuuden. Hän on myös oppinut, että jotkut äänet esiintyvät yhdessä.
Ajallisuus ja siinä ilmenevä rytmisyys ovat läsnä muutenkin, äidin päivittäisten
toimien kautta.
Alkuperäinen
yhteys ei siis ole välitöntä. Se on merkkien välittämää alusta alkaen. Merkit
ovat kohtaamisten jälkiä. Niistä sielunelämämme muodostuu. Syntyminen täydentää
jälkien rakennetta tuomalla mukaan näkemisen, uudenlaisen vastavuoroisen
koskettamisen, hajujen ja tuoksujen maailman. Vauvan ensimmäinen katse, kun hän
on rauhoittunut syntymisen rasituksilta, on kysyvä. Nyt hän voi alkaa tutkia
ympäristöään uudella välineellä. Kohdunsisäisessä elämässä syntynyt merkkien
varanto täydentyy uusilla aistilaaduilla. Äidin ääni yhdistyy
peruuttamattomasti hänen kasvoihinsa, rintaan, käsivarsiin. Kaikki tapahtuu
yhteisessä toiminnassa, jota aika kannattelee ja jäsentää. Ensimmäisen ikävuoden kuluessa vauva oppii, että kaikkiin kohtaamisen jälkiin voi viitata toisilla merkeillä, joita ovat aikuisten antamat sanat. Ihmisen ainutlaatuisuus luomakunnassa on, että hänellä on käytössään kielen merkkijärjestelmä. Se on aidosti toislähtöistä. "Me emme puhu, meidät puhutaan." Sielu on sanoista tehty.
