Tuuli puhaltaa 125 kilometriä tunnissa. Hotellin ikkunat
jymisevät ja niiden metalliset puitteet paukahtelevat aika ajoin puuskien
voimasta. Elämä kävelykadulla kuulostaa kuin miltä tahansa perjantain
myöhäisillalta. Huutoa, kiljahduksia, hoilotusta. Pubit ovat sulkeutumassa.
Humalaiset miehet ja naiset seisoskelevat bussipysäkillä ja vastapäisen talon
räystään alla. He eivät huomaa hornamaista tuulta ja ajoittaisia sateen
ryöppyjä.
Korvatulpat auttavat unta. Herään niiden läpi tunkeutuvaan räyhään
kolmen maissa. Ovatko britit voittaneet jonkin lajin olympialaisissa? Naisten
ääniä ei enää ole mukana. Äänet jakautuvat kuin kahdeksi kuoroksi, jotka
puhuttelevat toisiaan. Mielikuva auttaa minua nukahtamaan uudestaan. Varttia
vailla kuusi havahdun yksinäiseen ääneen. Se on sekoitus uhon karjahduksia ja
lauluntapaista mylvintää. Ketä mies puhuttelee? Jo yöllä minulle tuli tunne,
että remuava joukko ei vain ilakoinut keskenään. Tuntui tärkeältä, että
kadunvarren taloissa kuultiin heiltä. Yksinäisen miehen metelöinti oli miltei
riipaisevaa. Ei ollut enää ketään näkyvää ja läsnä olevaa, jota hän olisi
voinut puhutella. Kadun asukkaat ovat varmaan jokseenkin tympääntyneitä
jokaviikkoiseen metelöintiin, jota tiuhaan toistuvat talvimyrskytkään eivät näytä lannistavan.
Kaikki haluamme tulla nähdyksi. ”Sanalle ei ole mitään pahempaa kuin jäädä vaille
vastausta.” Paheksuminenkin on parempaa kuin huuto tyhjään.
Lauantaiaamun Independentissä oli etusivun kertomus
eritrealaisesta Yemanesta, joka kuoli 22-vuotiaana sydänpysähdykseen Calais’n satamassa.
Yamanen suku oli maksanut tuhansia puntia salakuljettajille auttaakseen häntä
pääsemään Englantiin. Matkalla Välimeren yli Italiaan hän oli ollut vähällä
hukkua veneen upottua. Loput matkasta Kanaalin itärannalle oli taittunut
hitaasti rahoja kerjäämällä ja rekkakuskien hyväntahtoisuuden avulla. Hän
päätyi viidensadan miehen leiriin, telttakylään jossa kaikki etsivät keinoja
Britannian maahantuloviranomaisten rautaesiripun raottamiseksi. Salamatkustus
rekan kontissa on yksi, ja Yemane oli juuri kiipemässä konttiin toverinsa
kanssa, kun hän sai sydänkohtauksen ja kaatui parkkipaikalle.
Englanti on kaikille leirissä oleville unelmien täyttymys,
ja nyt he ovat saaneet tarpeekseen viranomaisten taipumattomuudesta. Calais’n
satamassa järjestetään mielenosoituksia, ja Ranskan viranomaiset ovat vedonneet
Britannian hallitukseen ns. paperittomien maahan pyrkijöiden aseman
selkiyttämiseksi. Jotkut ovat lojuneet leirissä vuosia. He kieltäytyvät
anomasta turvapaikkaa Ranskasta, sillä heillä on vakaa aikomus päästä
Englantiin tavalla tai toisella. Neljä vuotta odottanut sanoi lehden
toimittajalle: ”Meillä täytyy olla toivo tulevaisuudesta, ja meidän on
säilytettävä usko sen toteutumiseen.”
Ja mikä tulevaisuus heitä odottaakaan tällä veteen
uppoavalla saarella. Laittomasti maassa oleville on tarjolla orjatyötä pimeillä
markkinoilla. Jotkut päätyvät asumaan kadulle. Perjantaiyön rähinöintiä
kuunnellessa ei nuorten brittimiestenkään elämä tunnu kovin auvoiselta, mutta
laiton maahantulija ei kelpaa edes pubiporukkaan.
