Kuolematon sielu on hellenististä perintöä. Kirkon opiksi se vakiintui varhaisten apologeettojen välittämänä toisella vuosisadalla. Sivistyneistö on kaikissa kulttuureissa ja kaikkina aikoina pitänyt vallitsevia käsityksiään totuutena. Juutalaista perua oleva ylösnousemususko oli Rooman valtakunnan suurten metropolien intellektuelleille kertakaikkinen mahdottomuus. Apostolien tekojen kirjassa on sattuva kuvaus Paavalin vastaanotosta Ateenan torilla: Muutamat epikurolaiset ja stoalaiset filosofit
ryhtyivät puheisiin hänen kanssaan, ja jotkut heistä
sanoivat: "Minkähän tiedonjyvän tuokin luulee
noukkineensa?" "Taitaa olla vieraiden jumalien
julistajia", sanoivat toiset, sillä Paavali julisti
evankeliumia Jeesuksesta ja ylösnousemuksesta.... Jotkut ivailivat Paavalia, kun kuulivat hänen
puhuvan kuolleiden ylösnousemuksesta, toiset taas
sanoivat: "Kenties saamme kuulla sinulta tästä vielä
toistekin." Niin Paavali lähti heidän luotaan. (17:18-33) Ei ollut oikein vastakaikua tälle julistukselle.
Stoalaisuus näytti kuitenkin aikaa myöten käytännölliseltä ratkaisulta "hulluuden" muokkaamisessa salonkikelpoiseksi. Se sisälsi kosmologisen opin logoksesta. Thesleff ja Sihvola kuvaavat sitä kirjassaan Antiikin filosofia ja aatemaailma: Stoalainen ajattelutapa pohjautui vakuuttuneisuuteen siitä, että maailmaa voidaan selittää järjen avulla ja maailma itse on rationaalisesti järjestynyt kokonaisuus. Ihmiselle on ominaista ajattelukyky, logos, jonka periaatteet ilmenevät myös koko maailmankaikkeuden rakenteessa; toisin sanoen yksittäistä ihmistä luonnehtiva olemuksellinen piirre on juuri sama ominaisuus, joka kuuluu koko universumin luonnolle. (s. 305)
Messiaaninan käsitys, jonka mukaan Jeesus oli se, jossa kirjoitukset kävivät toteen, muuntui apologeettojen kirjoituksissa vähitellen käsitykseksi Jeesuksesta ennalta olevana logoksena, kosmoksessa vallitsevan järjestyksen prinsiippinä. Sivutuotteena saimme perinnöksi myös platonilaisen opin sielun kolmijaosta järkeen (nous), intosieluun (thymos) ja himosieluun (epithymia). Järki on se sielun osa, joka sisältää logoksen inhimillisen kaiun. Muut sielunosat ovat alisteisia ruumiille, ja stoalaisen ajattelutavan mukaan ne ovat alempiarvoisia.
On surullista että tuntemamme maailmankaikkeuden mutkikkain rakenne, elävä ihmisolento, tuli jaetuksi neljään osaan, joista vain yhtä - järkeä - pidettiin alkuperältään jumalallisena ja ikuisuuteen kelpaavana. Loput, toisin sanoen sielun tunteva ja haluava osa sekä aineellinen ruumis olivat katoavaisuudelle alistettuja ja arvottomia.
Kun ortodoksisen kirkon jäsenet joskus ylpeilevät sillä, että meidän perinteemme ei mukaudu nykyajan vaatimuksiin, he unohtavat että mukautuminen tapahtui jo ajanlaskun alussa. Apostolinen kirkko oli aidosti vaikeuksissa juutalaisuuden ja hellenistisen kulttuurin välissä, molempien torjumana. Juutalaiset kyllä ymmärsivät hyvin apostolien julistuksen, mutta he eivät hyväksyneet ajatusta, että nasaretilainen Jeesus olisi Messias. Hellenistinen kosmologia ja ihmiskäsitys eivät antaneet mitään mahdollisuuksia ylösnousemusväitteelle. Logoksen inkarnoituminen näytti tarjoavan näkökulman, jonka avulla oli mahdollista avata keskusteluyhteys tuon ajan lukeneiston kanssa. Seuraavat vuosisadat osoittivat, kuinka suuria vaikeuksia tämä opillinen siirtyminen logos-kristologiaan toi mukanaan. Pauli Annala on kirjoittanut tästä kehitystiestä hienon kirjan Antiikin teologinen perintö. Suosittelen.
