Ellei kuolematonta sielua ole, mitä meistä jää jäljelle? Seemiläinen ihmiskäsitys sisältää elegantin näkökulman, joka esiintyy ensimmäisen kerran Exoduksessa.
"Mooses palasi Herran luo ja
sanoi: "Voi, Herra! Tämä kansa on tehnyt suuren synnin!
He ovat tehneet itselleen jumalan kullasta. Anna
anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi
minun nimeni kirjastasi." Silloin Herra sanoi
Moosekselle: "Minä pyyhin kirjastani kaikkien niiden
nimet, jotka tekevät syntiä minua vastaan. Mene nyt
ja vie kansa maahan, josta olen sinulle puhunut. Minun
enkelini kulkee sinun edelläsi. Mutta tilinteon päivänä
minä rankaisen kansaa sen synnistä." (2 Moos 32: 31-34)
Sananlaskujen kirjassa nimen aineellisuus ilmaistaan sattuvasti: "Vanhurskaan muistoa siunataan,
jumalattoman nimikin maatuu." Muutumme maaksi kuoltuamme, mutta nimen maatuminen kuulostaa erikoiselta.
Apokalyptisissä teksteissä ihmisen nimi liitetään viimeiseen tuomioon: "Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas, joka seisoo kansasi suojana. Ja tulee ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole ollut siitä alkaen, kun kansoja on ollut, aina tuohon aikaan saakka. Mutta sinun kansasi pelastuu, pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan." (Daniel, 12:1).
"Meri antoi kuolleensa, Kuolema ja Tuonela antoivat
kuolleensa, ja kaikki heidät tuomittiin tekojensa
mukaan. Kuolema ja Tuonela heitettiin tuliseen
järveen. Tämä on toinen kuolema: tulinen järvi. Jokainen, jonka nimeä ei löytynyt elämän kirjasta,
heitettiin tuohon tuliseen järveen. (Johanneksen ilmestys 20:13)
Tilinteon päivä mainitaan Jumalan kirjaan kirjoitettavien nimien yhteydessä jo Exoduksessa. Apokalyptinen kirjallisuus vain maalailee sitä väkevämmin runokuvin. Jeesus soveltaa ajattelutapaa Luukkaan evankliumissa: "...älkää siitä iloitko, että henget teitä
tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on
merkitty taivaan kirjaan."
Yksinkertaista, eikö totta? Me olemme nimessämme ja todellistumme sen välityksellä. Nimemme viittaa kaikkeen, mitä elämämme aikana
olemme koonneet minuuteemme. Nimi on mikrokosmos, yhteen sanaan
tiivistynyt viittaussuhteiden verkosto. Se täyttää tehtäväänsä myös
ihmisten maailmassa. Nimestä meidät muistetaan, hyvässä ja pahassa. Kun rukoilemme kirkon liturgiassa matkoilla olevien, sairastavien tai Jumalan apua ja armoa tarvitsevien puolesta, lausumme heidän nimensä. Se riittää, sillä Jumala tuntee kaikkien nimet, tai oikeammin, hän tuntee kaikki nimeltä.
Kutsun tätä ajattelutapaa semioottiseksi. On kiinnostava yhteensattuma, että kaksi semioottisen psykologian keskeisintä klassikkoa, Sigmund Freud ja Lev Vygotkski, olivat juutalaisia. Kumpikaan ei samastunut sen hengelliseen perinteeseen, mutta juutalaisuus on kulttuurisena traditiona hyvin elinvoimainen. Tekee mieli ajatella, että sen sisältämä ihmiskäsitys auttoi heitä ylittämään kreikkalaisperäisen opin sielusta, joka pesiytyi kristillisen kirkon vitsaukseksi toisella vuosisadalla ajanlaskun alusta. Se on edelleen myös modernin kognitiivisen psykologian perustana. Psykologian jätän toistaiseksi syrjään.
