Kuuntelin eilen Areenasta radion sinfoniaorkesterin konsertin,
jonka teemana oli surumusiikki. Heinz Holliger oli valinnut teokset ja myös
johti orkesteria. Ohjelman alkuun ja loppuun oli sijoitettu kaksi Bachin soolokantaattia,
numero 82 ”Ich habe genug” ja 56 ”Ich will den Kreuzstab gerne tragen”.
Solistina lauloi Christian Gerhaher. Konsertin väliaikahaastattelussa hän pohti
kantaattien vaikeutta nykykuulijalle. Meidän ajan ihmisen on Gerhaherin
mielestä vaikea käsittää sitä Jumalan läheisyyttä, joka oli läsnä ihmisten
arjessa 1700-luvun alkupuoliskolla. Erityisen läheinen Jumala oli Bachille,
joka oli uskossaan väkevä. Bachin aikaa ei voi kuitenkaan enää herättää
henkiin. Bachin maailmankuva on toista todellisuutta. Kantaatit ovat irronneet alkuperäisistä,
kirkkopyhiin liittyvistä juuristaan aikaa sitten.
Olen itse löytänyt kantaatit vasta pari vuotta sitten, kun
on ollut enemmän aikaa musiikin kuuntelulle. Yli kahdensadan teoksen kokoelma
on vähitellen avannut aarteitaan, kiitos Spotifyn, josta löytää useita
kantaattien kokonaislevytyksiä.
Bach on jossakin mielessä oopperasäveltäjä, joka 150 vuotta
ennen Richard Wagneria käytti musiikillisia teemoja herättämään kuulijassa
tekstiä kannattelevia tunnesävyjä. Kantaattien ehtymätön melodinen
kekseliäisyys, polyfoninen nerokkuus ja soitinnuksen hienostuneisuus
synnyttävät tavattoman vivahteikkaan emotionaalisen kirjon. Hänen passioissaan
se on helposti tavoitettavissa. Kantaatteihin verrattuna passiot ovat kuin
otoksia, jotka rajoittuvat virittämään Kristuksen kärsimykseen liittyviä
tunnevasteita - mitenkään passioita väheksymättä. Hienoa musiikkia nekin ovat.
Ehkä kantaattien musiikillisen maailman tuoreus vaikuttaa suhtautumiseeni.
Passioita kävimme kuuntelemassa ahkerasti jo opiskeluaikoina, vaikka emme
kirkkoon kuuluneetkaan.
Kuten aina oopperoissa, teksti on todella olennainen osa
kokonaisuutta. Netissä on erinomainen sivusto Bach Cantatas, josta löytyvät
kaikki Bachin vokaaliteosten tekstit lukuisine käännöksineen. Se sisältää myös
ajantasaisen luettelon Bach-levytyksistä ja niihin liittyvää kommentointia.
Alkaessani kuunnella uutta kantaattia avaan tekstin tablettiin.
Gerhaher on kuitenkin osittain oikeassa siinä, että Bachin
käyttämien tekstien yhteys liturgiseen ja raamatulliseen perinteeseen eivät
enää ole ihmisille tuttuja. Ich habe genug on kynttilänpäivän (2.2.) kantaatti.
Neljänkymmenen päivän ikäisenä Maria ja Josef toivat Jeesuksen temppeliin
Mooseksen lain määräyksen mukaisesti. Luukas kirjoittaa tapahtumasta:
”Jerusalemissa eli hurskas ja jumalaapelkäävä mies, jonka
nimi oli Simeon. Hän odotti Israelille luvattua lohdutusta, ja Pyhä Henki oli
hänen yllään. Pyhä Henki oli hänelle
ilmoittanut, ettei kuolema kohtaa häntä ennen kuin hän on nähnyt Herran
Voidellun. Hengen johdatuksesta hän tuli temppeliin, ja kun Jeesuksen vanhemmat
toivat lasta sinne tehdäkseen sen, mikä lain mukaan oli tehtävä, hän otti
lapsen käsivarsilleen, ylisti Jumalaa ja sanoi: Herra, nyt sinä annat
palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat
nähneet sinun pelastuksesi, jonka
olet kaikille kansoille valmistanut: valon, joka koittaa pakanakansoille,
kirkkauden, joka loistaa kansallesi Israelille.”
Bachin kantaatin teksti on Simeonin monologi. Hän on nähnyt Israelin pelastuksen, ja se riittää hänelle. ”Olen ottanut pelastajan käsivarsilleni, olen nähnyt hänet. Olen uskossani painanut häntä sydäntäni vasten. Olen valmis lähtemään!” Musiikki on sävelletty C-molliin. Sävelkulku kontrastoituu sanojen kanssa ja synnyttää täyttymystä ilmaisevaan tekstiin merkillisen haikeuden. Juuri musiikin ja tekstin yhdistämisessä Bach on mestarillinen. Kantaatin toisessa aariassa Simeon puhuttelee itseään: ”Nukahtakaa väsyneet silmät, sulkeutukaa suloisesti ja autuaina! Maailma, en enää viivy täällä, ei minulla enää ole sinuun osallisuutta… Jäähyväiset on tehty. Maailma, hyvää yötä.” Kantaatin viimeinen osa on määrätietoinen, kärsimätön ja hurja: ”Iloitsen kuolemastani. Kuinka toivonkaan, että se olisi jo totta.”
Täyttymys on levännyt Simeonin käsivarsilla. Maailma ei voi
enää antaa mitään kutsuvampaa. Simeonin runo muistuttaa apostoli Paavalin
huudahdusta filippiläiskirjeessä: "Herrani Kristuksen Jeesuksen tunteminen on
minulle arvokkaampaa kuin mikään muu. Hänen tähtensä olen menettänyt kaiken,
olen heittänyt kaiken roskana pois, jotta voittaisin omakseni Kristuksen ja
jotta kävisi ilmi, että kuulun hänelle.”
Gerhaher oli huolissaan siitä, että maallistunut nykyihminen
suhtautuu liian kirjaimellisesti Simeonin sanoihin, kun hän ei ole perillä sen
hengellisestä kontekstista. Kuolemasta iloitseminen vaikuttaa kovin
depressiiviseltä ja itsetuhoiselta. Minä ajattelen, että maallistunut
nykyihminen ei tavoita kantaatin musiikillista nerokkuutta, joka avautuu
tekstin kautta. Bach on eläytynyt vanhan ihmisen kokemukseen Jumalan kohtaamisesta.
Ilmestyksen voima on läsnä musiikissa, mutta sen tavoittaa vain, jos tietää
kuka tekstissä puhuu, ja kenet puhuja on kohdannut.
