Tämän sunnuntain evankeliumiteksti on yksi minulle puhuttelevimmista. Se on osuva kuvaus hengellisen elämän pelottavasta puolesta. Hengellisyys ei ole läheskään aina rakkautta, iloa ja rauhaa.
"Neljännen yövartion aikaan Jeesus tuli
opetuslapsia kohti kävellen vettä pitkin. Kun he
näkivät hänen kävelevän järven aalloilla, he
säikähtivät ja huusivat pelosta, sillä he luulivat
näkevänsä aaveen. Mutta samassa Jeesus jo puhui
heille: "Pysykää rauhallisina, minä tässä olen.
Älkää pelätkö." Silloin Pietari sanoi hänelle:
"Herra, jos se olet sinä, niin käske minun tulla
luoksesi vettä pitkin." "Tule!" sanoi Jeesus.
Pietari astui veneestä ja käveli vettä pitkin
Jeesuksen luo. Mutta huomatessaan, miten rajusti
tuuli, hän pelästyi ja alkoi vajota. "Herra, pelasta
minut!" hän huusi. Jeesus ojensi heti kätensä,
tarttui häneen ja sanoi: "Vähäinenpä on uskosi!
Miksi aloit epäillä?" Kun he olivat nousseet veneeseen, tuuli tyyntyi."
Sen, joka haluaa kohdata Jeesuksen, jättää kiinteän maan taakseen. Eikä pidä pelätä, vaikka tuuli on raju ja aallot korkeita. Myrskyn lähteitä on mahdotonta tietää etukäteen, mutta ennemmin tai myöhemmin se tulee. Hengellisyys on tosiaan kuin kävelyä veden päällä. Oppilauseet ja uskomukset ovat tulitikuista koottu lautta, jonka ensimmäinen aalto hajottaa. "Tuuli puhaltaa, missä tahtoo."
Varautukoon se, joka tälle meritielle lähtee. Ainoa, johon voi panna luottamuksensa, on Kristuksen uskollisuus - se että hän ojentaa kätensä. Tähän luottamukseen kehottaa liturgiassa usein toistuva rukouspyyntö "antakaamme itse itsemme, toinen toisemme, ja koko elämämme Kristuksen, Jumalan haltuun. Muistan, kuinka kehoitus minua runsas vuosi sitten vaivasi. Ja vaivaa se vieläkin, kun evankeliumin tekstiä kuuntelee.
