Mistä voin tietää toteuttavani Jumalan tahtoa? Tietäminen on
tässä yhteydessä harhaan johtava sana. On todennäköistä, että olen
toteuttamassa omaa tahtoani, jos luulen tietäväni Jumalan tahdon. On helppoa
sijoittaa omat halunsa toiseen. Sitä kutsutaan projektioksi,
joka naamioi oman halun toisen tahdoksi.
Jumalan nimissä on tehty paljon pahoja tekoja. Puolitoista
viikkoa sitten tehty Bagdadinpommi-isku on hirveä esimerkki teoista, joita oikeutetaan vetoamalla
Jumalan tahtoon. Uskontojen uhrien
tukiyhdistyksen puhelinpäivystäjät voisivat kertoa lukemattomia esimerkkejä
hengellisestä väkivallasta, jota tapahtuu ihmisten arjessa joka päivä.
Kirkkojen historia on kastunut verestä, jota on vuodatettu Jumalan nimissä.
Jumalan tahtoa ei voi lukea kuin reseptikirjaa. Valinnat ja
ratkaisut, joiden eteen joudumme arkielämässä, eivät ole painettuna Raamatun
lehdillä, vaikka Jumalan tahtoa usein perustellaankin viittaamalla Raamattuun.
Jeesus antaa yleisen ohjeen: rakasta Jumalaa yli kaiken, ja lähimmäistä kuin
itseäsi. Tämän voimme sanoa tietävämme. Yleisestä käskystä ei kuitenkaan ole
suoraa yhteyttä ihmisen jokapäiväiseen toimintaan. Ensimmäisellä ajanlaskuamme
edeltävällä vuosisadalla elänyt fariseus Hillel Vanhempi
sanoi: ”Älä tee muille mitään, mitä et halua itsellesi tehtävän. Siinä on koko
Toora, loppu on selitystä. Mene ja opiskele”.
Entä kymmenen käskyä?
Eivätkö ne ilmaise Jumalan tahtoa? Erään juutalaisen tulkintaperinteen mukaan
viisi ensimmäistä käskyä koskevat ihmisen suhdetta Jumalaan ja viisi
jälkimmäistä kohdistuvat ihmisten keskinäisten suhteiden moraaliseen perustaan.
Jeesus viittaa rakkauden kaksoiskäskyssä tähän tulkintatapaan. Paavali antaa
samanlaisen tulkinnan: ”Joka rakastaa toista, on täyttänyt lain vaatimukset.
Käskyt "Älä tee aviorikosta", "Älä tapa", "Älä
varasta", "Älä himoitse", samoin kaikki muutkin, voidaan koota
tähän sanaan: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." (Room,
13:8-9)
Viidennen käskyn sijoittaminen ihmisen ja Jumalan välisen
suhteen säännöksiin on mielenkiintoista. Se perustuu ajatukseen, että lasten
suhteella vanhempiinsa ja ihmisen suhteella Jumalaan on sama hahmo. Vanhemmat
ovat lastensa luojia. Niin kuin Jumala on Isä, joka rakastaa luotujaan, niin
vanhempienkin tulee kasvattaa lasta rakkaudessa. Niin kuin ihminen kunnioittaa
Jumalaa, niin on lapsenkin kunnioitettava heitä, joista hän on lähtöisin.
Yleisen käskyn suhde ihmisen kohteelliseen toimintaan, hänen
elämänsä käytäntöön näkyvässä maailmassa, on mitä ongelmallisin asia.
Juutalaisen uskonnon oma sisäinen kehitys on tämän ongelmallisuuden
selväpiirteinen ilmentymä. Mooseksen lakiin sisältyy myöhemmin vakiintuneen
tulkinnan mukaan 613 määräystä. Ne vaihtelevat yleisyystasoltaan. Osa koskee
vain tiettyjä kansanosia kuten papistoa, tai toiminnan alaa kuten
temppelipalvelusta. Kokonaisuutena ne kuitenkin ilmaisevat Jumalan tahdon.
Aina kun säännöstä yritetään sovittaa ihmisen
käytännölliseen toimintaan, ajaudutaan toiminnan tulkitsemisen ongelmiin.
Ihmisen toiminta on kohteisiin ja toiminnan välittömiin olosuhteisiin
mukautuvaa. Se tuottaa tekojen rajattoman vaihtelun kirjon. Niinpä Tooran
määräysten soveltaminen tuotti aikojen kuluessa tulkintaperinteitä, joiden
karttuminen edellytti erikoisosaamista. Se synnytti kirjanoppineiden ja lainopettajien
ammattikunnat. Kirjoitetun Tooran rinnalle kehittyi suullinen Toora. Ajanlaskumme
ensimmäisinä vuosisatoina lain tulkintaa koskevat suulliset traditiot koottiin Talmud-kokoelmaksi.
Sen yli 6000 sivua sisältävät satojen vuosien ajalta tuhansien rabbien
opetuksia ja ajatuksia, jotka koskevat Mooseksen lakia, mutta myös filosofisia
ja eettisiä kysymyksiä, juutalaisia tapoja ja tarinaperinteitä. Ne eivät ole
toisistaan riippumattomia tiedon aloja, vaan osa ikuisen säännön elämää
kulttuurin muutoksessa.
Suullisen Tooran muotoutuminen hahmottui Jumalan ja ihmisen
väliseksi vuoropuheluksi. Jumala on jatkuvasti läsnä luotujensa maailmassa, ei
vain muinoin Siinain vuorella Mooseksen ilmestyksessä. Ajatus tulkintaperinteen
suullisen välittymisestä vertausten, problematisointien ja tarinoiden kautta
muistuttaa läheisesti Platonin käsitystä elävän dialogin paremmuudesta
kirjoitettuun tekstiin verrattuna.
Lain tulkintakysymysten kehitys oli alkanut satoja vuosia
ennen Jeesuksen syntymää, eikä se suinkaan pysähtynyt Jeesuksen aikaan.
Temppelipalveluksen lakkaaminen ja juutalaisen hajautuminen muiden kansojen
sekaan synnytti kokonaan uudentyyppisiä soveltamisen ongelmia. 1100-luvulla
elänyt Maimonides kokosi Talmudin ohella eri lähteisiin hajautuneet lain
tulkintaperinteet 14 kirjan kokoelmaksi. Hänen aikalaisensa arvostelivat
menettelyä. Kirjoitetun säännön ikuisuus merkitsee, että sääntöä on aikojen ja
olosuhteiden muuttuessa tulkittava aina uudelleen ja uudelleen. Kirjoitetun
sanan rinnalla elävä keskusteluperinne pitää tästä huolen. Joka lukitsee tämän elävän
tulkintakäytännön kirjoitetuksi ”totuuden sanaksi”, tuhoaa lopulta alkuperäisen
säännöksen mielen. Se kivettyy dogmiksi, joka ei pysty joustamaan aikojen ja
kulttuureissa tapahtuvien muutosten edessä.
Suullisesti välittyvä perinne on kuitenkin haavoittuva. Se
edellyttää vakiintunutta institutionaalista tukirakennetta. Platonilla oli
Akatemia, ja juutalaisilla Jerusalemin temppeli. Kun keskustelulla ei enää
ollut ylläpitäviä rakenteita, rabbien opetus oli merkittävä muistiin ja
koottava. Kirjalliset dokumentit eivät kuitenkaan estä keskusteluun perustuvan
suullisen perinteen kehitystä, jos ne hahmotetaan aikansa keskustelun yhteenvetoina.
Tällaisena yhteenvetona Maimonidesin kokoelmaa voidaan pitää. Kirjoitettu
teksti ei muodostu dogmiksi, ellei hengellisen tradition sisällä ole alttiutta
luokitella asioita oikeiksi tai vääriksi, ikuisiksi totuuksiksi tai
satunnaisiksi mielipiteiksi.
Kirkot voisivat ottaa oppia rabbiiniseen juutalaisuuteen sisältyvästä
kirjoitetun ja suullisen dialogista, joka jatkuu nykyjuutalaisuudessakin. Tällä
hetkellä ajattelen, että varhaisen kirkon ongelmaksi muodostui altistuminen Aleksandrian,
Antiokian ja muiden tuon ajan suurkaupunkien hellenistiselle ajattelulle. Kreikkalaiselle filosofialle ovat ominaisia kategoriset erottelut
ilmiöiden ja olemuksen, aineellisuuden näennäisyyden ja ideoiden totuuden
välillä. Tämä ajatteluperinne johti pyrkimyksiin kiteyttää oppilauseiksi Vanhan testamentin
kirjoitusten messiaaninen lupaus ja sen täyttyminen Jeesuksen toiminnassa. Juutalaisuudelle tunnusomainen totuuden
jatkuva pohtiminen keskustelun ja tulkintojen jännitteessä korvautui
pyrkimyksellä määritellä hengellisyyden sisältöä uskontunnustuksina. Lopputuloksena
saimme perinnöksemme dogmaattisen suhtautumistavan, jonka painopiste kohdistui
kysymykseen, kuka Jeesus oli. Hengellisyys elävänä ja alati kehittyvänä yhteytenä näkymättömään jäi kirkon askeettisen ja mystisen perinteen kannettavaksi.
