”Jumalan armahtavaan laupeuteen vedoten kehotan teitä,
veljet: Antakaa koko elämänne pyhäksi ja eläväksi, Jumalalle mieluisaksi
uhriksi. Näin te palvelette Jumalaa järjellisellä tavalla. Älkää mukautuko
tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että
osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista
ja täydellistä.”
Eilinen Roomalaiskirjeen epistolateksti sai minut
mietteliääksi. ”Jumalalle mieluisa uhri” on Mooseksen kolmannen kirjan uhrisäännöksissä
toistuva ilmaisu. Mooseksen laissa yhteys Jumalaan toteutui teurasuhrien tai ruokauhrien
välityksellä. Paavali asettaa yhteyden välikappaleeksi koko ihmisen elämän,
kaiken mitä hänessä on ja kaiken, mitä hän tekee. Esikuvana on Kristus, joka
antoi itsensä uhriksi ”koko maailman elämän edestä”. Kirkon marttyyriaikoina
lukemattomat naiset, miehet ja lapset ovat uhranneet elämänsä samalla tavalla.
Erämaakilvoitus tai luostari ovat vaihtoehtoja silloin, kun Kristuksen
tunnustaminen ei ole henkeä uhkaava teko.
Entä me, yhteiskuntamme arjessa elävät? Miten Paavalin
kehotukseen pitäisi suhtautua? Teksti antaa joitakin viitteitä, mutta nekin
edellyttävät tulkintaa. Lukiessani eilen tätä katkelmaa huomasin, että olen
pitänyt erillään Paavalin pitkän virkkeen kolme osaa. Kehotuksen ydin on mielen
uudistuminen, joka luo edellytyksiä Jumalan tahdon tunnistamiselle. Tämä
asetetaan vaihtoehdoksi ”maailman menoon” mukautumiselle. Jos tätä yhteyttä ei
huomaa, varoitus mukautumisesta asettuu itsenäiseksi säännöksi.
Missä sääntö korvaa elävän yhteyden, siellä on armon sijaan
palattu lakiin. On helppoa kuvitella, että noudattaa Jumalan tahtoa, kun pitää
kiinni säännöstä. Tätä harhaa Jeesus arvosteli opettaessaan ankarasti, ja siitä
myös Paavali varoittaa kirjeissään toistuvasti. Yllä olevan tekstin näkökulma
kertautuu Toisen korinttolaiskirjeen sanoissa: ”En tarkoita, että kykenisimme
ajattelemaan mitään omin päin, mitään mikä olisi peräisin meistä itsestämme.
Meidän kykymme on saatu Jumalalta, ja hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi
palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet
tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi.”
Jumala auttaa sitä, joka pyrkii ymmärtämään hänen tahtoaan.
Mielen uudistuminen toteutuu elävässä, hengellisessä dialogissa. Vaihtoehtona
on halu ajatella omin päin. Se jos mikä on altis sääntökokoelmien rakentamiselle.
Yhteys tulee kahlituksi ”kirjaimeen”, ja silloin hengellisyys korvautuu
opittujen ihmiskäskyjen noudattamisella, niin kuin Jeesus sanoi.
Paavalin kehotus on todella vaikea. Oman elämän asettaminen
Jumalan tahdon varaan ei saa turvaa säännöistä eikä toimintarutiineista.
Kirkkojen elämän ytimessä on syvä paradoksi. Hengellinen traditio kiteytyy kovin
helposti dogmeiksi, kanonisiksi elämänohjeiksi ja perinnäistavoiksi. Kuinka
tämän kirjainten labyrintin sokkeloista voi löytää eläväksi tekevän Hengen? On Jumalan
ihme, että se kuitenkin on mahdollista. Kaikissa kristillisissä kirkoissa on
jatkuva jännite traditionalismin ja elävän hengellisyyden välillä. Jotkut
pelkäävät Gregoriaanista kalenteria, toiset ehkäisyvälineitä, televisioita,
naispappeutta tai homoseksuaalisuutta. Pelkojen perusteena käytetään usein
Paavalin ”maailman menoon mukautumista”.
Jos tuo lauseentynkä palautetaan yhteyteensä, mukautuminen
viittaa pikemminkin hengellisen yhteyden kokemuksen puuttumiseen tai ylipäätään
hengellisyyden kiistämiseen. Jumalan tahdon etsimisen sijaan ovat tulleet
ihmisen omat, näkyviin kohteisiin suuntautuvat halut.
