Minua on pitkään häirinnyt tieteen popularisoinnissa
ilmenevä tapa sijoittaa ihmisen toimijuus johonkin ruumiin elimeen. Aivot ovat
olleet suosittu sijoituskohde jo parinkymmenen vuoden ajan, mutta viime aikoina
ruoansulatusjärjestelmä on tullut sen rinnalle. Sitä onkin kutsuttu toisiksi
aivoiksemme. Tiede-lehden 5/2017 numeron kirjoitus on otsikoitu ”Maha ei laske
kaloreita”. Tekstin lähtökohta on kylläisyyden tunteessa, jonka mahalaukun
hermotus välittää aivoihin. Näkökulma on vähän yksiulotteinen, sillä veren
sokeripitoisuudella on myös kylläisyyden tunnetta säätelevä osuutensa.
Tekstistä saadaan kuitenkin raflaavampi: ”Venytyksen lisääntyessä hermosto
lähettää aivoille kylläisyysviestin. Ruokaa on jo riittävästi. Luukut kiinni.”
Mahalaukku ei tosiaankaan tiedä, mitä ruokaa sinne ruokatorvesta
solahtaa. ”Jos maha osaisi kertoa aivoille, että kaloreita on nyt riittävästi,
maailmassa ei olisi lihavuusongelmaa”, professori Pertti Mustajoki sanoo artikkelissa.
Artikkelissa vastuutetaan toistuvasti myös evoluutio. Tämä suuri toimija
muovasi ruoansulatusjärjestelmämme huolehtimaan ravinteiden ja energian
saannista aikana, jolloin ei ollut hampurilaisketjuja, lounasravintoloita ja
elintarviketeollisuutta. Aivot näyttävät neurotieteellisissä
populaarikirjoituksissa huolehtivan pääosin dopamiinijärjestelmän
toimivuudesta. Syöminen on yksi aivojen palkkiomekanismin välittäjä. Olemme
siis evoluution, mahalaukun ja aivojemme uhreja.
Mutta miksi ihmeessä mahan pitäisi kertoa aivoille
kalorimääristä? Tiedämme, että ravinnon tarve on yhteydessä kulutukseen. Jos
liikkuu paljon, tarvitsee paljon energiaa. Se ei riitä, sillä elimistömme
solukot tarvitsevat varsin monipuolisen proteiinin, vitamiinien ja
hivenaineiden paletin uusiutuakseen ja pysyäkseen toimintakuntoisina.
Urheilijat ja kehonrakentajat ovat erityisen tarkkoja siitä, mitä solauttavat
ruokatorvensa. Heidän suhtautumistaan ruokaan ja syömiseen säätelee
toiminnallinen päämäärä, jonka he kokevat erityisen merkitykselliseksi. Siinä
ei mahalaukun mielipidettä kysellä, eikä ajauduta aivojen dopamiinijärjestelmän
vietäväksi.
Maan ruokakulttuuri on kannatteleva voima, joka auttaa
ihmisiä pitämään huolta itsestään. Globaali kapitalismi on sen vakava uhka
niissäkin maissa, jossa on ollut vahva ruokailuperinne, kuten Välimeren maissa,
Ranskassa tai Japanissa. Joitakin vuosia sitten suomeksi ilmestyi Mireille
Giulianon kirja Miksi ranskattaret eivät liho. Sekin on popularisointi, mutta ihmisen
biologisoinnin asemesta kirjoittajan kohteena ovat kulttuurin aikojen kuluessa
muovaamien ruokailutapojen ja -tottumusten säätelevät vaikutukset.
Kulttuurievoluutio onkin biologisen evoluution inhimillinen muoto, jonka
evoluutiopsykologiset spekuloinnit unohtavat.
Nykyihmisen itsesäätely on mitä läheisimmässä yhteydessä
hänen yhteiskunnallisen ja sosiaalisen elämänsä järjestämistapoihin. Suomessa
ateriayhteys on kadonnut arjen käytännöistä. Kukin haukkaa mitä haukkaa milloin
sattuu sopimaan. Tällainen ruokakulttuuri ei anna mitään tukea sen enempää
ruoan määrän kuin säännöllisen ruokarytmin säätelyyn. Jos syöminen on
typistynyt mahalaukun täyttämiseksi, ei siitä voi syyttää mahalaukkua.
