Ihmisen halussa vastuuttaa joku muu kuin
itsensä ei ole mitään uutta. Sen tunnistaa jo syntiinlankeemuskertomus. Kun
Jumala kysyi Aadamilta, miksi hän söi hyvän- ja pahantiedon puun hedelmää, hän
vastasi: ”Nainen, jonka sinä annoit minulle kumppaniksi, antoi minulle sen puun
hedelmän, ja minä söin." Eeva puolestaan syytti käärmettä. Modernit
ihmistieteilijät jatkavat tätä perustelutapaa, kun antavat toimijuuden
aivoille, mahalaukulle tai evoluutiolle. Sen laveille hartioille voidaan
sälyttää miltei mitä tahansa.
Tämän päivän (17.5.) Helsingin Sanomien
verkkosivulla apulaisprofessori Anna Keski-Rahkonen esittelee kansainvälistä
geenitutkimusta, jossa on onnistuttu löytämään anoreksiaan liittyvä perimän
altistusalue. Löydös on tehty vertaamalla 3500 anoreksiaa sairastavan ja 10000
terveen ihmisen genomeja. En ole geenitutkija enkä ole lukenut alkuperäistä
tutkimusjulkaisua. Sen verran olen tutustunut epigeneettistä muuntelua
koskeviin kirjoituksiin, että tällainen suoraviivainen genomien vertailu
herättää epäilyä. Kaikki mielenterveyden ongelmat ovat tavattoman mutkikkaita
sukupolvien yli ulottuvia kehitysprosesseja. Lähes aina voi havaita, että tietty
psyykkinen oire on vastausta johonkin ratkaisemattomaan ristiriitaan,
traumatisoivaan kokemukseen tai samastumisen kautta sisäistyneeseen läheisen
ihmisen kokemukseen.
Keski-Rahkonen kertoo esimerkin: ”Suurimmalle
osalle ihmisistä laihduttaminen on harmitonta ja vaaratonta, mutta anoreksialle
alttiille ihmiselle se on myrkkyä. Eräs syömishäiriöstä toipuva kertoi, että
hänelle liikunta ja syömättömyys tuottivat puhtaan ja selkeän olon. Jos niitä
ei tehnyt, olo oli likainen ja vaikea”.
Puhdas ja selkeä olo pitävät poissa jotakin, joka tuottaa ”likaisen ja
vaikean olon”. Anorektinen oire on suoja
sisäiselle kohteelle, joka ilmenee vain tuntemuksena. Siinä näyttäytyy suhde
kohteeseen, johon ei saa tietoista kosketusta. Ihmisen mielessä tällaiset
sisäiset kohteet ovat olemassa merkkien viiteverkostoina. En mitenkään voi
panna geenejä vastuuseen tällaisten elämisen myötä muotoutuneiden
merkkikudelmien sisällöstä.
Valtaisa hyppy yksilölle aikaa myöten
kehittyneiden toimintatapojen sisällöstä genetiikkaan ei ole selityksenä
pitävä, mutta se on puhutteleva samalla tavalla kuin syömisen selittäminen
mahalaukun vetoisuudella. Vastuu omasta toiminnasta on pelottavaa. Keski-Rahkonen
toivoo ”että geenilöytö ei aiheuttaisi syyllisyyttä, vaan pikemminkin
vapauttaisi sairastuneet ja heidän läheisensä turhalta syyllisyydentunteelta.”
Hän kiirehtii toteamaan, että geenit kuitenkin ”tulevat jostain tosi kaukaa,
eivätkä ne ole kenenkään vanhemman oma vika.” Geenien pirullisuus on siinä,
että vanhemmat niiden kantajina ovat kuitenkin välittömästi vastuusta huonosta
perimästään. On siis korostettava, että edes tässä mielessä vanhempien ei
pitäisi tuntea syyllisyyttä.
Emme tosiaankaan voi hallita kaikkea mitä
meille tapahtuu, mutta meillä on ihmisinä aina mahdollisuus suhtautua siihen.
Tästä suhtautumisesta olemme vastuussa. Siinä myös ilmenee vapautemme. ”Voitte
tehdä minulle mitä tahansa mutta siihen, miten minä siihen suhtaudun, te ette
mahda mitään.” Tämä keskitysleirivangin lause tiivistää olemuksellisen
vapautemme.
Jeesus puhuu tästä vapaudesta Vuorisaarnassa: ”Jos
oikea silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä pois. Onhan sinulle
parempi, että menetät vain yhden osan ruumiistasi, kuin että koko ruumiisi
joutuu helvettiin. Ja jos oikea kätesi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja
heitä pois. Onhan sinulle parempi, että menetät vain yhden jäsenen, kuin että
koko ruumiisi joutuu helvettiin.”
Sen sijaan, että vastuuttaisimme silmän,
käden, mahalaukun tai geenit, voimme suhtautua niiden viettelyyn. Jeesus ei
suinkaan viittaa konkreettiseen ruumiinosien silpomiseen. Hän osoittaa meille
tien alkuperäiseen vapauteemme, johon sisältyy myös vastuullisuus omasta
toiminnasta. Aadamin ja Eevan lapsina se on meille kuitenkin vierasta,
epämieluisaa ja pelottavaa.
