Idealisaatiosta raivoon

Jussi Salmela haastatteli 21.8. Helsingin Sanomissa Maria Pakkalaa, joka työskentelee Helsingin yliopistossa islam-tutkijana. Pakkala avaa näkökulman kysymykseen, miksi Marokosta tulee turvapaikan hakijoita Eurooppaan. Lainaan muutamia otteita tuosta haastattelusta.

”Ensinnäkin, Pohjois-Afrikasta on aina yritetty Eurooppaan. Taloudellinen tilanne on huono, ja Eurooppa nähdään toivona päästä pois köyhyydestä ja työttömyydestä. Marokkolaisten mielikuva Euroopasta on epärealistisen ruusuinen. Siellä ajatellaan, että Euroopassa kaikki asiat on hyvin ja rikastuminen odottaa.”

”Noin puolet Marokossa elävistä nuorista ovat järjestelmän ulkopuolella, eli he eivät ole koulussa eivätkä töissä. He ovat alttiita rikollisuudella ja radikalisoitumiselle. Visio tulevaisuudesta puuttuu, joten heihin on helppo vaikuttaa.”

”Euroopassa asuvien marokkolaisnuorten ongelmat juontavat juurensa siihen, että heidän vanhempansa tekevät jatkuvasti töitä, jotta saavat lähetettyä rahaa perheilleen Marokkoon. Näin he eivät ole mukana lastensa kasvatuksessa ja lapset tulevat alttiiksi vaikutuksille. Terroristijärjestöt etsivät juuri tällaisia tapauksia ja pyrkivät värväämään heitä.”

”Eurooppa nähdään Marokossa paratiisina ja mahdollisuutena hyvään elämään. Sitten kun totuus ei välttämättä kohtaakaan odotuksia, niin asetelma kääntyy päälaelleen ja Eurooppa aletaankin nähdä pahana ja synkkänä paikkana, jota on helppo alkaa vihata.”

Kolme vuottasitten luin Independent-lehdestä samanlaisen analyysin Calais’n leiristä, jossa yli 6000 ihmistä toivoi pääsevänsä tai pyrki laittomin keinoin Britanniaan. Kun Viidakoksi kutsuttu leiri purettiin viime vuoden lokakuussa, ”toivo Englannista oli mennyttä” kuten YLE uutisoi purkamisen.

Pohjois-Afrikan rannikolta katsoen Eurooppa voi näyttäytyä unelmana päästä kurjuudesta. Mutta todellisuus on toinen. Espanjassa odottaa kenties työ hedelmäplantaaseilla ja torjunta-aineiden myrkyttämillä kasvihuoneviljelmillä, jos töihin pääsee. Britanniassa paljastuu tavan takaa orjuutta muistuttavissa oloissa teetettyä työtä, johon laittomat maahantulijat ovat joutuneet. Euroopan ihanuus on kapitalistista ihanuutta. Jolla on, sille annetaan; jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mikä hänellä on.

Melanie Klein on kuvannut idealisaatiota suojana ulkopuolisuuden, yhteyden poikkimenon ja deprivaation kokemuksia vastaan. Se antaa illusorisen, hyvään kohteeseen sijoittuvan toivon. Jos suoja murtuu, idealisoitu kohde muuttuu pahaksi, tuhottavaksi kohteeksi. Kun Jeesus ratsasti palmusunnuntaina Jerusalemiin, riemuitsevat kansanjoukot odottivat hänestä vapauttajakuningasta. Kun vapautusta ei kuulunut, samat joukot olivat viidentenä päivänä vaatimassa häntä ristiinnaulittavaksi.

Idealisaatioon yhdistyy lähes aina myös kiistäminen. Todellisuuden ristiriitaisuus yksinkertaistuu, kun ristiriidat kielletään. Idealisaatio ei suinkaan aina liity tulevaisuuteen. Nationalististen liikkeiden nostalginen toivo sijoittuu aikaan, johon ei Euroopassa eikä missään muuallakaan enää ole pääsyä. Kun Brexit-kannattaja toivoo, että Britannia voi palata 40 vuoden takaiseen aikaan, hän sulkee silmänsä paljolta.

Idealisaatio ja kiistäminen ajavat maahanmuuton vastustajat ja rasismia vastustavat ääripositioihin toisiinsa nähden. "Kaukalo tärisee ja laitataklaukset kovenevat", kuten Tommi Nieminen kirjoittaa.
Pekkalan tilanneanalyysi marokkolaisista näyttää, kuinka moniulotteisesta ilmiöstä nuorten maahanmuuttajien radikalisoitumisessa on kysymys. Me olemme vastuussa tavoista, joilla maahanmuuttajat otetaan vastaan. Jukka Leskinen on mielestäni oikeassa kun hän kirjoittaa: "Tavoitteena ei pitäisi olla pelkästään valvonnan lisääminen vaan vakavassa syrjäytymisvaarassa olevia ryhmiä kohdennetusti hakeva ja yhteiskuntaan palauttava työ."

Tavoite ei rajoitu vain maahanmuuttajanuoriin. Imatran joulukuinen ampumasurma ja Anna-Stina Nykäsen muistelema joukkopuukotus Turussa kertovat ulkopuolisuuden, yhteyden poikkimenon ja deprivaation hedelmistä kantaväestön keskuudessa.