Isä Tuomas Kallonen on
kirjoittanut hyvän tekstin profeetoista. Se
löytyy kokonaisuudessaan täältä.
Suosittelen!
Profeetat nousivat vastustamaan kaikkea vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja riistoa. Profeetat olivat
aina köyhien, sorrettujen ja
syrjittyjen puolella. He arvostelivat tekopyhää uskonnonharjoitusta ja vaativat todellista
laupeutta ja armeliaisuutta. Ja ennen kaikkea profeetat toivat esiin Totuuden,
myös epämiellyttävän totuuden.
Tänä päivänä kirkko ja me kristityt
saisimme rohkeammin avata silmämme ja suumme
paljastamaan myös epämiellyttäviä totuuksia: totuuksia
luomakunnan tilasta, kulutukselle perustuvan elämäntavan kestämättömyydestä, yhteiskunnallisesta ja maailmanlaajuisesta epäoikeudenmukaisuudesta, rasismista, syrjinnästä, vihapuheesta...
Maailmasta ja elämästä, josta Jumala on
suljettu ulos.
Teksti tuo
mieleeni Martin Buberin väitteen ”Henki on sana.” Sanat kirjoitetaan tai puhutaan hengessä, joka voi olla hyvä tai paha. Asian voi ilmaista myös toisin päin. Puhuttu ja kirjoitettu sana pitävät sisässään hengen, jonka sanan
vastaanottaja kokee. Sanat virkistävät, lohduttavat, vihastuttavat tai säikäyttävät. Sanojen henki ilmentää puhujan suhdetta sanan viittauskohteeseen. Sitä voi myös kutsua sanan tunnelataukseksi. Tämän suhtautumisen
vastaanottaja kokee, ja se saa hänet vastaamaan tavalla
tai toisella.
Epämiellyttävien totuuksien kuuleminen ei ole mukavaa. Meillä on monia tapoja suojautua sanoilta, jotka herättävät huolta, ahdistusta ja avuttomuuden tunnetta.
Presidentti Donald Trump lahjoitti meille tämän vuoden tammikuussa huojentavan
suojautumiskeinon ”vaihtoehtoisten
tosiasioiden” muodossa. Se antoi
mahdollisuuden liioitella virkaanastujaisten yleisömääriä, irtautua Pariisin ilmastosopimuksesta ja syyttää lehdistöä noitavainosta.
Muitakin keinoja
on. Kun eduskunnan perustuslakivaliokunta palautti
sote-valinnanvapauslakiesityksen uudelleen valmisteltavaksi, se synnytti lain
kannattajien taholta melkoisen parjausten aallon, joka kohdistui valiokunnan jäseniin ja valiokunnan kuulemiin lakiasiantuntijoihin
. Työelämäjohtaja Ilkka Oksalan
kirjoitus Elinkeinoelämän keskusliiton blogissa on saanut paljon julkisuutta. Lainaan
siitä otteen:
Arvioidessaan
lakiesitysten perustuslainmukaisuutta joutuvat perustuslakivaliokunnan jäsenet
valitettavasti luottamaan ns. ”perustuslakiasiantuntijoihin”. Heidän valtansa
onkin kasvanut parlamentarismin ja demokratian kustannuksella.
Kun perustuslakiin
lisättiin ns. TSS-oikeudet eli taloudelliset-, sosiaaliset- ja sivistykselliset
oikeudet avautui näille ”perustuslakiasiantuntijoille” oiva mahdollisuus.
Osahan heistä oli jo pitkään halunnut TSS-oikeudet myös Suomeen, kun ne kerran
olivat DDR:n perustuslaissa. Muistan omilta opiskeluajoiltani nämä ”ajattelijat”.
Oksalan harmi on
ymmärrettävää. Lähes kahdenkymmenen miljardin euron markkinat olivat
melkein käden ulottuvilla. Jarkko Männistö tarkastelee Oikeudenkäynti.fi blogissaan asiantuntijoiden
altistumista henkilöhyökkäykselle:
Kun lapsilla loppuvat sanat, käyttöön otetaan nyrkit. Inhimillinen tarve
tulla kuulluksi ja ymmärretyksi on niin vahva, että kun se ei onnistu, sen
aiheuttamaa turhautumista puretaan usein vahingollisin keinoin. Aikuisilla
nyrkkiväkivallan sijaan turhautuminen purkautuu usein ”vihapuheena”.
Roomalaisilla oli tällaiselle argumentaatiolle oma nimikin. Ad hominem. Usein
sen kohteena ovat asiantuntijat. Mutta miksi? ….
Leimaamiseen sorrutaan tyypillisesti kahdessa tilanteessa. Silloin, kun
asia-argumentit loppuvat, tai silloin, kun keskusteluympäristö on otollinen
leimaamiselle. Usein nämä tilanteet liittyvät ainakin osittain yhteen.
Yhteiskunnallisten
kysymysten yhteydessä argumentointi on haasteellista. Toisiinsa monin tavoin
lomittuvat ja kehittyvät ilmiöt ovat vaikeasti hahmottuvia eikä niiden
tarkastelussa voi vetää mutkia suoriksi. Asiaintilan tunteminen edellyttää
pitkäaikaista asettumista sen yhteyteen. Tämä unohtuu. Myös toisen ihmisen
näkökulman ymmärtäminen edellyttää yhteyteen asettumista, kuuntelemista,
yritystä asettua hänen asemaansa. Jos argumentoiva keskustelu on
molemminpuolista, se johtaa yleensä siihen osallisten näkökulmien kehittymistä
ja syvenemistä. Tällaista yhteiskunnallista keskustelua Jürgen Habermas
aikanaan toivoi kirjoituksissaan.
Männistön
blogia lukiessani ajattelen, että keskusteluympäristön muuttuminen
virtuaaliseksi etäännyttää meidät Habermasin ideaalisesta keskusteluyhteisöstä.
Argumentointi toteutuu eriaikaisesti, kun sitä käydään keskustelupalstojen ja
blogien välittämänä. Kasvokkain käydyssä keskustelussa ihmiset pyrkivät
jossakin määrin suojaamaan toisiaan kasvojen menetykseltä. Se on hillinnyt vihanpurkauksia
ja ylilyöntejä. Eriaikaisessa keskusteluympäristössä tämä pidäke on poissa.
Myös puhujan ja hänen sanojensa erottamattomuus puuttuu, kun puhuja on läsnä
vain tekstinä. Jos tekstin sisältö ei miellytä, on kovin helppoa sulauttaa
sanojen epämieluisuus kirjoittajan epämiellyttävyyteen.
