Ystäväni lähetti
minulle linkin kirjallisuusblogiin, jossa esiteltiin James Kugelin teosta
How to read the Bible. Kirja esittelee modernia raamatuntutkimusta ja kuinka
sen valossa voidaan tulkita Raamatun tekstejä. Blogissa viitataan Shaye Cohenin luentosarjaan, joka käsittelee samaa aihetta. Kugelin
teos on luentosarjan oheisaineistoa. Cohen on Harvardin yliopiston professori.
Luennot on pidetty vuonna 2013.
Kuuntelin
ensimmäisen luennon. Semiittisellä temperamentilla höystetty esitys on hieno
johdanto modernin raamatuntutkimuksen metodologiaan. Sen perustana on hänen
mukaansa hermeneuttinen epäily, joka muuten on olennainen lähtökohta kaikissa
historiallisissa tieteissä paleontologiaa, arkeologiaa ja jopa geologiaa
myöten. Siinä tosin tulkinnan perinne on niin kattava, että uusien
analyysimenetelmien tuottama tieto ei järkytä tieteen teoreettista perustaa.
Moderni
raamatuntutkimus sen sijaan ravistelee perinteistä uskonnollista raamattukuvaa
kovin kovakouraisesti. Tutkimusperinteen juuret ovat 1800-luvulla, jolloin
historismi tuli keskeiseksi tulkinnan lähtökohdaksi luonnon- ja
yhteiskuntatieteissä. Darwin ja Marx ovat historismin klassikoita. Ajatus
Raamatun tutkimisesta historiallisesti muotoutuneena dokumenttina osui suoraan
dogmaattisten opinkappaleiden varaan nojautuvien kirkkojen aatteelliseen sydämeen.
Cohen parodioi
konservatiivista käsitystä, jonka mukaan Mooses nousi kahdesti vuorelle ja
merkitsi muistiin Jumalan sanat, joiden mukaisesti hän kirjoitti Tooran viisi
kirjaa noin 1300 vuotta eaa. Historiallisen tutkimuksen valossa nuo kirjat syntyivät
ja täydentyivät satojen vuosien kuluessa aina neljännelle vuosisadalle ennen
ajanlaskun alkua. Niiden sisällössä on nähtävissä tulkintaperinteitä, jotka
heijastavat israelilaisten yhteisöllisiä jakautumia ja yhteyksiä aikakausien
kuluessa muotoutuviin kulttuurivaikutuksiin.
Cohen antaa
ymmärtää, että moderni raamatuntutkimus on osaltaan ruokkinut niin juutalaista
kuin kristillistäkin fundamentalismia, kun ihmiset suojaavat hengellisen
elämänsä koettuja ankkureita liberaaliteologian hyökkäyksiltä. Tässä kohdassa
mietin Martin Buberin ajatusta, kuinka vaikea ihmisen on olla elävässä
Minä-Sinä -suhteessa Jumalaan ja kuinka pian hän kivettää sen käsityksikseen.
Niin tehdessämme toimimme vastoin toista käskyä, joka kieltää tekemästä
Jumalasta kuvaa. Sanallinen, dogmaattinen kuva ei ole patsasta kummoisempi.
Takertuessaan
dogmaattisiin uskonkappaleisiin kirkot ovat kiinnittäneet itsensä 300-luvun
maailmankäsitykseen ja platonilaiseen ihmiskuvaan. On ihme, että Henki
kuitenkin pääsee puhaltamaan tämän kiviraunion sisällä. Yhä useammat etsivät sen
kosketusta Idän mystisistä perinteistä kuten joogasta ja meditaatiosta. Niissä
keskitytään oppilauseiden asemesta kehon valmistamisesta Hengen kohtaamiseen.
Kun Jeesus sanoi ”Ei
jokainen, joka sanoo minulle: 'Herra, Herra', pääse taivasten valtakuntaan. Sinne
pääsee se, joka tekee taivaallisen Isäni tahdon.” hän erotti toisistaan
sanomisen ja elämisen. Nykyajan uskovaisuus on sanomista. Usein sanominen
muodostuu sanoista, joiden merkitystä sanoja ei ymmärrä. Hän voi kuitenkin olla
varma pelastumisestaan, kunhan lausuu uskontunnustuksen. Hän on myös varma
siitä, että juuri hän ymmärtää Raamatun kirjaimellisen totuuden. Kirous sille,
joka ajattelee toisin.
Fundamentalistisesti
uskovaa moderni raamatuntutkimus häiritsee, sillä se lyö särön hänen
pystyttämäänsä ajatusrakennelmaan. Hänen uskonsa horjuu. Hän ei löydä Hengen
kosketusta profeetan sanoista: ”Mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut,
mitä ihminen ei ole voinut sydämessään aavistaa, sen Jumala on valmistanut
niille, jotka häntä rakastavat.” Näissä sanoissa on toisen käskyn ydin.
