Jumalankuvista

Minulta kysyttiin, väitänkö että kreikkalaiseen filosofiaan suhteutettu jumalakäsitys poikkeaa Vanhan testamentin, Jeesuksen opetuksen ja apostolisen tradition jumalakuvasta. En ajattele, että abstrakti opillinen vertailu vastaisi kysymykseen kahdesta syystä.  Hengelliset perinteet kehittyvät molemminpuolisessa yhteydessä kulttuuriin, jossa niihin sitoutuneet yhteisöt elävät. Toiseksi kaikki jumalakäsitykset, joita niiden opillisiin perusteisiin sisältyy, ovat vääjäämättä sidoksissa kielen merkkijärjestelmään. Toisen käskyn viisaus piilee siinä, ettei Jumalaa ei voi kiinnittää mihinkään ihmisen tapaan antaa muotoa kokemukselleen. Sanallinen kuva on siinä mielessä valetun pronssipatsaan kaltainen epäjumala.

Tärkeämpi kysymys onkin, millainen ihmisen suhde on kohteeseen, jota ei inhimillisten merkkijärjestelmien avulla voi ilmaista. Tässä on syy, miksi MartinBuberin filosofia puhuttelee minua. Jumalan valtakunnan osallisuus on Sinän kohtaamista, jonka pukeminen sanoiksi voi tapahtua vasta jälkeen päin. Sanoitettuna kokemus on jo ankkuroitunut Minä-Se -maailmaan, ja muotoillut opilliset lausumat, dogmit eivät enää välitä elävää hengellistä kokemusta. Inhimilliset sanat voivat vain viitata kokemukseen, joka on sanojen tuolla puolen. Siksi runous on dogmilauseita kohdallisempi tapa yrittää ilmaista jotakin kohtaamisen mysteeristä.

Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä,
kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen
-- mikä on ihminen!
Kuitenkin sinä häntä muistat.
Mikä on ihmislapsi!
Kuitenkin pidät hänestä huolen.