Näin viime yönä unen kirkkosalista, jonka seinät olivat
ruostutettua terästä. Salissa ei ollut ikkunoita ja rakennuksen muoto toi
mieleen Berliinin juutalaisen museon. Minä olin lukijana, ja minun lisäkseni
kirkossa oli vain pari ihmistä. Aloin lukea Isä meidän -rukousta, mutta jo
ensimmäinen säe keskeytyi kolkkoon ääneen ”Ei kelpaa!”. Mietin, mitä mahdoin tehdä väärin ja aloitin
uudelleen. Ääni keskeytti minut taas. Olin sanaton ja tunsin itseni avuttomaksi.
Minun oli lähdettävä pois salista. Lähellä ulko-ovea tuli vastaani saksalainen
mies. Hän kysyi minulta, paljonko olen velkaa. Vastasin 398 000. Mies
sanoi ”Se on annettu anteeksi” ja kietoi kätensä hartioideni ympärille. Painoin
pääni hänen olalleen ja tunsin sisälläni sanomattoman, heltyneen huojennuksen
aallon.
Olen aamun tunteina miettinyt millaisiin
merkitysverkostoihin unen kuvat ankkuroituvat. Teräksinen kirkkosali tuo
mieleeni opillisesti panssaroituneen kirkon, joka määrittelee oikean ja väärän
hengellisyyden. Lukemiseni keskeyttänyt ääni on sen osa, mutta se viittaa myös
eroon, jonka voi tehdä ulkonaisen ja sisäisen kelvollisuuden välille. Herran
rukous on kirkon kanonisimpia tekstejä, jonka lukeminen ääneen ei tuota
vaikeuksia. Kelpaamattomuus viittaa sisäiseen tilaan, siihen millainen on
suhteeni lukemiseeni ja rukouksen sanoihin. Kolkko ääni on ”Armoton Tuomari”,
sisäinen toinen, jolta mitään ei voi kätkeä. Siksi sen ensimmäinen tuomio
synnytti nolouden ja häpeän tunteen. Kun se keskeytti minut toistamiseen,
putosin avuttomuuteen, jossa kaikki yhteydet ovat poikki. Ehkä ruosteinen sali ei
viittaakaan kirkkoon, vaan sisäiseen huoneeseen, johon ei mistään suunnasta
tule valoa, ja Tuomarin ääni kuuluu rautaisen seinämän takaa.
Berliinin juutalaisen museon sisäänkäynti muistuttaa
laskeutumista bunkkeriin. Rakennuksen raskas betonipinta ja kapeat ikkuna-aukot
täydentävät ahdistavaa vaikutelmaa. Berliini on osana sisäisiä
viiteverkostojani, ja siinä mielessä ymmärrän, että salin ovella vastaan tuleva
Herran enkeli oli saksalainen. Viime viikon lehdessä oli Bruno Ganzin muistokirjoitus.
Hän esitti toista enkeliä Wendersin elokuvassa Berliinin taivaan alla ja
Hitleriä Hirschbiegelin elokuvassa Perikato.
Velkasumman yksityiskohtaisuus mietityttää vielä, mutta summa
oli joka tapauksessa niin iso, ettei minulla ollut mitään mahdollisuuksia
suoriutua velasta. Anteeksiannon kokemuksen voima tuntui siksi niin valtavana. Sen välitön hedelmä oli yhteyden palautuminen, mikä kiteytyi
ruumiillisena kokemuksena unen viimeiseen kuvaan.
