Neljä vuotta sitten näin Gullkronan selän matkalla Turusta
Hiittisiin. Se puhutteli minua tavalla, joka herätti kaipauksen palata sinne
takaisin. Dalskär on kallioinen saari Gullkronan selän koillisessa kolkassa, ja
seuraavana kesänä yövyimme sen luonnonsatamassa.
Toissa päivänä sain taas nähdä tämän ihmeellisen selän. Näky
saa hengityksen syvenemään, sydämen sykkeen voimistumaan ja silmät
kyyneltymään. Se on luonnon virittämä hengellinen kokemus. Luonto puhuttelee.
Ymmärrän, kuinka ihmiset ovat nimenneet jonkin kallion,
järven tai tunturin pyhäksi sen herättämän tunnelman mukaisesti. Paikan henki voi
olla samalla tavalla kollektiivinen kokemus kuin konsertti tai teatteriesitys,
vaikka niihin ei yhdistetä pyhyyden käsitettä.
Olen kiitollinen, kun sain valmistautua helluntain viettoon
Dalskärissä. Meri ja kalliot ovat olleet täällä ennen minua, ja ne ovat täällä,
kun minua ei enää ole. En voi kuitenkaan ummistaa silmiäni siltä, että viime
kesä on kuivattanut männyntaimia ja että kuolevat rakkolevät reunustavat
tämänkin saaren rantoja.
