Kansaansa etsivä Jumala

Vanhan testamentin kertomusten toistuvana teemana on ihmisen alituinen erkaantuminen Jumalastaan, joka ei lakkaa kutsumasta häntä takaisin yhteyteensä. Teema punoutuu Israelin kansan historiaan. Sen ensimmäinen kuvaus on kuitenkin jo syntiinlankeemuskertomuksessa, jonka liikettä israelilaisten historian kertomukset vain toistavat.

Jumalan tämänpuoleisuuteen sisältyy hänen loputon kärsivällisyytensä ja anteeksiantonsa, kun harhautunut kansa palaa hänen luokseen. Psalmi 78 on dramaattinen tiivistelmä ihmisen toistuvasta kapinoinnista ja luopumuksesta huolta pitävästä Jumalastaan – siunauksen ja kirouksen vuorottelusta israelilaisten historiassa. Psalmissa muistellaan israelilaisten lähtöä Egyptistä, faaraon joukkojen hukkumista Punaiseen mereen, neljänkymmenen vuoden erämaavaellusta ja asettumista Kanaanin maahan. Kaikkiin Jumalan siunaavan läsnäolon merkkeihin israelilaiset vastasivat kapinoimalla, hylkäämällä Jumalan antaman lain ja unohtamalla hänen suuret tekonsa.

Hänen johdossaan he olivat turvassa, ei heidän tarvinnut pelätä mitään, mutta vihollisen joukon peitti meri.
Hän toi heidät pyhälle asuinsijalleen, vuorelle, jonka hän oli ottanut omakseen.
Hän karkotti vieraat kansat heidän tieltään ja jakoi heille arvalla perintömaat, antoi Israelin heimoille asumukset.
Mutta he kapinoivat Jumalaa vastaan, he koettelivat häntä, Korkeinta!
He eivät noudattaneet hänen säädöksiään vaan kääntyivät omille teilleen ja olivat uskottomia kuten isänsä, kelvottomia kuin löystynyt jousi.
He vihastuttivat hänet uhraamalla kukkuloilla, loukkasivat häntä jumaliensa kuvilla.

Jumala näki sen, ja hänen vihansa syttyi, hän hylkäsi Israelin kokonaan. Hän hylkäsi asumuksensa, Silon pyhäkön, teltan, jonka hän oli asettanut ihmisten keskelle. Hän antoi voimansa tunnuksen joutua saaliiksi, jätti pyhän arkkunsa vihollisen käsiin, ja kansansa hän antoi miekan armoille, niin hän omiinsa vihastui.
Tuli nielaisi nuoret miehet, enää ei laulettu morsiamille, papit kaatuivat vihollisen miekkaan, lesket eivät saaneet viettää valittajaisia.

Mutta Herra havahtui, niin kuin nukkuja havahtuu, niin kuin soturi herää viinin huuruista.
Hän ajoi kansansa viholliset pakosalle, tuotti heille ikuisen häpeän…

Liiton arkun joutuminen filistealaisten käsiin Eben-Eserin taistelun jälkeen oli kansallinen katastrofi, näkyvä ilmaus siitä, että Jumala oli todella kääntänyt selkänsä kansalleen. Mutta Herra kuuli kansan hädän ja tuli sen avuksi. 

Vanhan testamentin ydinsanoma on Jumalan loputon kärsivällisyys. Hän ei lakkaa etsimästä luotaan etääntynyttä ja hänet tyystin unohtanutta ihmistä. Jeesuksen vertaukset Tuhlaajapojasta ja vuorille eksyneestä lampaasta kuvaavat Jumalan muuttumatonta suhtautumista ihmiseen, vaikka tämä olisi tullut täysin välinpitämättömäksi ja etsiytynyt omille teilleen.

Jumalan kuvana ihminen on vapaa valitsemaan ja hänellä on myös voima toimia valintojensa suunnassa. Niinpä Jumala ei mahda mitään sille, että ihminen katkaisee yhteyden. Hän kantaa sen seuraukset, joita Vanha testamentti nimittää kiroukseksi. Sen ensimmäiset kuvaukset ovat syntiinlankeemuskertomuksessa ja Abelin murhassa. Suhteemme maahan, joka meidät elättää, ja toisiimme ovat ahneuden ja kateuden turmelemia.