Kävimme tapaamassa ruotsalaisia ystäviämme,
jotka ovat Lundin katolisen seurakunnan aktiivijäseniä. Keskustelimme
kirkkokuntien suhteista ja sivusimme myös kysymystä maailmanuskontojen jumaluuskäsityksistä.
Kenelläkään ei ollut uskallusta väittää, että juuri me omistamme totuuden. Moni
uskaltaa, ja on valmis tappamaan vääräuskoisiksi tunnistettuja ihmisiä.
Ihminen on nimiä antava olento, kuten
Genesiksen kertomus eläimiä nimeävästä Aadamista ilmentää. Ihminen hahmottaa
maailmaansa ja toimii siinä merkkien välityksellä. Välitön yhteys maailmaan
toteutuu vain kerran, kun 9-viikkoinen ihmisen alku koskettaa ensimmäistä
kertaa äidin kohdun seinämää. Se synnyttää ensimmäisen merkin, ja siitä alkaen
kohdussa kehittyvä vauva rakentaa kuvaa ympäröivästä maailmastaan liikkeidensä
tuottamien kosketusaistimusten verkostoiksi. Muutaman kuukauden kuluessa
kuuloaistimukset alkavat täydentää kuvaa. Välittömyyden ainutkertainen hetki on
kadonnut yhä rikkaammaksi kerrostuvien merkkiverkostojen kätköihin.
Merkit ovat kohtaamisten jälkiä. Ne viittaavat
kohteeseen sen mukaan, millainen tuo kohtaamistapahtuma on ollut. Kohtuvauva ei
vielä voi tietää, että hän koskettelee kohdun seinämää, istukkaa tai napanuoraa.
Pian hän koskettelee myös itseään, ja silloin hän oppii erottamaan, mitä kuuluu
häneen ja mitä ulkomaailmaan.
Viidennellä kuukaudella äänet laajentavat ulkomaailman
merkkejä. Äidin sydämen lyönnit luovat vauvan maailmaan ainutlaatuisen, vaihtelevasti
toistoisen rytmin, joka säilyy hänen ympäristössään syntymähetkeen saakka. Sitä
täydentävät äidin vatsan kurahtelut, yskähdykset ja äidin toimintojen
synnyttämät äänet. Viimeisinä kohtuelämän kuukausina äidin ja hänen kanssaan
keskustelevien puhe valmistaa vauvaa ihmisille ominaisen merkkijärjestelmän
omaksumiselle. Vauva ei vielä voi ymmärtää sanojen merkityssisältöä. Ne hänen
on opittava yhteistoiminnassa hoitavien aikuisten kanssa. Hän on kuitenkin
oppinut sanojen akustisia hahmoja ja puheäänen prosodisia piirteitä hämmästyttävän
täsmällisesti. Niinpä hän heti synnyttyään erottaa äidin muista aikuisista tämän
äänen perusteella.
Vauvan maailma alkaa jäsentyä sanalliseksi jo
muutaman syntymän jälkeisen kuukauden kuluessa. Vielä hän ei ymmärrä, että sanoilla
voidaan viitata välittömästi läsnä olevien kohteiden lisäksi myös kohteisiin,
jotka eivät ole käsillä. Vauvalle ensimmäiset sanat ovat esineiden
ominaisuuksia siinä missä niiden muoto, tuntuma ja väri.
Vauvan maailmassa tapahtuu kopernikaaninen
kumous, kun hän runsaan vuoden ikäisenä tajuaa, että sanoilla voidaan viitata
kohteisiin, että ne ovat esittäviä. Oivallus näyttäytyy ensin käänteisenä. Kun
aikuinen sanoo ”kohta syödään”, taapero näyttää eleellä, kuinka hän vie lusikan
suuhun. Hän ei vielä sano sanaa, mutta hän näyttää toiminnallaan kuinka hän
ymmärtää sen merkityksen.
Sanat avaavat universaalin maailman, mutta ne
myös vangitsevat ihmisen nimittämisen synnyttämiin erotteluihin – sanojen viittaustapoihin.
Tieteet osoittavat nimittämisen mahdin ja samalla sen ansat. Mitä sanoin ei voi
esittää, sitä ei ihmiselle ole olemassa. Hän samastaa käsityksensä ja maailman.
Silloin hänestä tulee totuuden omistaja.
Apostoli Paavalilla on kirjeissään kaksi
kohtaa, jotka tavoittelevat tätä nimittämisen haavoittuvuutta. Korinttolaiskirjeen
kuuluisa kohta ”nyt näemme kuin kuvastimessa, arvoituksen tavoin” tiivistää
osuvasti merkkien välittämän maailmasuhteen rajallisuuden.
Samassa kirjeessä Paavali kuvaa sanojen avulla
luodun todellisuuskäsityksen kohtalon jokseenkin dramaattisesti: ”Mutta jos joku rakentaa tälle
perustukselle, rakensipa kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai
oljista, niin kunkin teko on tuleva näkyviin; sillä sen on saattava ilmi
se päivä, joka tulessa ilmestyy, ja tuli on koetteleva, minkälainen kunkin teko
on. Jos jonkun tekemä rakennus kestää, on hän saava palkan; mutta jos
jonkun tekemä palaa, joutuu hän vahinkoon; mutta hän itse on pelastuva,
kuitenkin ikäänkuin tulen läpi.”
Uskontojen
merkkijärjestelmät voivat rakentua kullasta, jalokivistä, heinistä tai oljista.
Kukaan ei voi väittää, että juuri meidän rakennelma tulee säilymään, kun se
tulessa koetellaan. Ihmisen loppu on nimittämisen loppu.
