Lukiessani
juutalaistutkijoiden tekstejä Jeesuksen opetuksesta mieleeni tulee apostoli
Paavalin vertaus roomalaiskirjeessä. Sen kymmenennessä ja yhdennessätoista
luvussa hän tarkastelee kristittyjen suhdetta juutalaisuuteen ja suree
välirikkoa, joka jo parinkymmenen vuoden kuluessa on erottanut yhteisöt toisistaan.
Jos jalosta
oliivipuusta on katkaistu oksia ja jos sinut, joka olet peräisin villistä
oliivipuusta, on oksastettu oikeiden oksien joukkoon niin että olet päässyt
osalliseksi puun juurinesteestä, älä ylvästele alkuperäisten oksien rinnalla!
Mutta jos ylvästelet, muista, ettet sinä kannata juurta vaan juuri kannattaa
sinua. Sanot ehkä, että nuo oksat
katkaistiin, jotta sinut voitaisiin oksastaa. Se on totta. Ne katkaistiin pois
epäuskonsa tähden, mutta sinä pysyt, kun uskot… Mutta myös nuo toiset
oksastetaan uudelleen, elleivät he jää epäuskonsa valtaan, sillä Jumala kykenee
liittämään heidät takaisin runkoon. Jos kerran sinut on leikattu irti villistä
oliivipuusta, johon luonnonmukaisesti kuuluit, ja vastoin luontoa oksastettu
jaloon oliivipuuhun, niin totta kai nämä alkuperäiset oksat voidaan liittää
takaisin omaan puuhunsa. (Kirje roomalaisille, 11:17-24)
Välirikko kuitenkin syveni. Siitä juontuu
2000-vuotinen antisemitismi, joka on aiheuttanut juutalaisille mittaamattomat
kärsimykset syrjinnän, kaltoin kohtelun ja kansanmurhan aalloissa. Juutalaisvastaisuus on taas viriämässä.
On erikoista, ettei sitä näytä ruokkivan Israelin valtion palestiinalaisia
terrorisoiva politiikka, vaan äärioikeistolaistuminen, johon ovat aiemminkin
liittyneet salaliittoteoriat juutalaisten maailmanherruudesta.
Välirikolla on ollut
traagiset seuraukset myös kristinuskolle. Jeesus oli juutalainen rabbi, ja
hänen opetuksensa oli aikansa rabbiiniseen perinteeseen nojaavaa lain
tulkintaa. Lähetyskäskyssään Matteuksen evankeliumin lopussa hän sanoo: ”Menkää siis ja
tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja
Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen
käskenyt teidän noudattaa.”
Ensimmäisen vuosisadan
kristillisyydessä käskyjen noudattaminen ilmeni seurakuntien elämäntavassa ja
moraalissa. Välirikon lähteenä olevat kiistat Jeesuksen messiaanisuudesta ja
Tooran säännösten tulkinnasta ajoivat varhaisen kirkon vähitellen hellenistisen kulttuurin
ja filosofian syliin. Pakanallisen hallinnon vainot ja suurkaupunkien
sivistyneistön ennakkoluulot pakottivat apologeetat perustelemaan kristinoppia
Platonin filosofian ja aristoteelisen metafysiikan terminologialla. Oliivipuun
oksa oli katkonut itsensä lopullisesti irti rungostaan kristinuskon saadessa
valtiollisen hyväksymisen 300-luvun alussa.
Näinä aikoina näyttää
siltä, että opin korostuminen elämäntavan asemesta on ajanut kristilliset
kirkot etenevän näivettymisen tielle.
Dogmaattisten formulointien tarjoileminen ei puhuttele. Nykyihminen ei edes
ymmärrä, mistä hengellisessä kehittymisessä voisi olla kysymys. Kirkkojen tilaa
kuvaakin apostoli Paavalin vertauksen sijasta Jeesuksen vertaus viinipuusta ja sen
oksista:
”Pysykää minussa,
niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy
puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. Minä olen viinipuu,
te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon
hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin
irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja
viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi.” (Johanneksen evankeliumi 15: 4-6)
Olisi jo aika etsiytyä
takaisin oliivipuun äärelle.
