Ehdin katsoa eilen Andrej Tarkovskin Stalkerin juuri ennen kuin se poistui Ylen Areenasta. Se on vaikuttava, monitasoinen elokuva. Salaperäinen Vyöhyke ilmentää vain vähän peitellysti kirkon asemaa Neuvostoliitossa. Se on paikka, jonne menemistä valvotaan piikkilangoin ja konekiväärein. Stalinin aikana aktiivikristittyjen kohtalona oli tuhansissa tapauksissa karkotus tai teloitus. Stalker muistuttaa Venäjän ortodoksiselle traditiolle tunnusomaista Kristuksen tähden houkkaa: ylenkatsottu ja nyhverö, joka auttaa halukkaita pääsemään Vyöhykkeelle.
Uudelle matkalle hän on erehtynyt ottamaan mukaansa "Kirjailijan" ja "Professsorin", kaksi modernin ateistisen ajan hahmoa, jotka nojautuvat ylpeyteen, ivaavat toisiaan ja halveksivat Stalkeria. Kirjailija etsii suojaa psykologiasta ja professori luonnontieteestä. Kumpikaan ei koko retken aikana ymmärrä, missä hän on. Kun lopulta tullaan bunkkeriin, jonka keskellä olevassa huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, Professori haluaa räjäyttää sen. Kirjailija pitää parempana kääntyä takaisin ja juoda itsensä hengiltä työhuoneensa loukossa. Hengellisyyden pelko on voimakkaampi kuin halu asettua yhteyteen mysteerin kanssa.
Olen nähnyt elokuvan kahdesti 1980-luvun taitteessa, kohta sen valmistuttua. Nyt saatoin havaita, että sen ydin, näkyvään takertuneen ihmisen kyvyttömyys ymmärtää hengellisyyttä, jäi minulta tuolloin kokonaan havaitsematta. Yksi elokuvan avainkohdista on Stalkerin puheenvuoro, joka on suora lainaus Luukkaan evankeliumista. Vain paikannimet ja Jeesus on jätetty pois
Samana päivänä oli kaksi opetuslasta menossa [Emmaus-nimiseen] kylään, [jonne on Jerusalemista noin kahden tunnin kävelymatka]. He keskustelivat kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut. Heidän siinä puhellessaan ja pohdiskellessaan [Jeesus itse] liittyi heidän seuraansa ja kulki heidän kanssaan. He eivät kuitenkaan tunteneet häntä.
Stalker osoittaa sanansa matkakumppaneilleen, joille ne jäävät avautumatta. He eivät tunne opastaan. Niin kävi aikoinaan minulle ja todennäköisesti monelle elokuvan katsojalle. Vähän aiemmin Stalker kuvaa maailmanloppua Johanneksen Ilmestyskirjan sanoin.
Stalkerin hahmo muistuttaa Moosesta, jonka tehtävä oli vapauttaa ihmiset Egyptin orjuudesta ja viedä heidät Maahan, joka vuotaa maitoa ja hunajaa. Hän ei kuitenkaan itse saanut lupaa mennä sinne. Myös Stalker viittaa siihen, ettei hänellä ole lupa astua Huoneeseen. Hänen tehtävänään on vain auttaa sorrettuja, surevia ja toivottomia, jotka etsivät Huoneesta toivoa, ja hän kauhistuu Professorin halua tuhota huone. Miksi tämä haluaa murskata toivon?
Kun Stalker lopulta palaa vaimonsa ja vammaisen tyttärensä luokse, hän on lohduton. Mistä hän vielä löytää ihmisiä, joita hän voisi viedä Vyöhykkeelle. Kukaan ei halua, ja jos haluaa, ei suostu asettumaan sen kaltaiseen yhteyteen, jota Vyöhykkeellä eteneminen edellyttää. Elokuva on mitä hienoin kuvaus hengellisen kehittymisen mahdollisuudesta ja ihmisen ylpeydestä kehityksen esteenä.
