Huomenna on Sakkeuksen sunnuntai. Se on ensimmäinen merkki Suuren
paaston lähestymisestä. Viikon kuluttua alkavat valmistussunnuntait, joiden
teemat viitoittavat paaston ajan perussanoman – katumuksen, anteeksiannon ja
paluun yhteyteen.
Sakkeus on kirkon historian ensimmäinen houkka Kristuksen
tähden. Hän ei suojautunut ihmisten mahdolliselta pilkalta, kun hän kiipesi puuhun
nähdäkseen paremmin ohi kulkevan Jeesuksen. Ihmisten ylenkatseeseen ja
paheksumiseen hän oli publikaanien esimiehenä tottunut.
Houkkakilvoittelu on munkkilaisuuden ja erakkouden ohella
erityinen hengellisen kehittymisen tie.
Eilen muisteltu Ksenia Pietarilainen on
tällainen Kristuksen tähden houkka. Hän syntyi Venäjällä 1700-luvun
alkupuolella ja kuoli vuoden 1803 paikkeilla.
Ksenia vietti päivänsä Pietarin kaduilla ja sai
epätavallisen käyttäytymisensä vuoksi osakseen pilkkaa ja solvauksia. Aikaa
myöten hän sai mainetta Jumalalle mieluisana ihmisenä. Pietarilaiset kutsuivat
hänet koteihinsa saamaan houkan siunauksen. Ksenialla oli myös selvänäköisyyden
lahja. Jumalayhteyden ohella hänellä ei ollut mitään menetettävää. Niinpä hän
oli rohkea kaltoin kohdeltujen puolustaja, ja uskalsi arvostella ankarasti
väärin menetteleviä ihmisiä heidän asemastaan riippumatta.
Sakkeus, halveksittava publikaani, on kirkon kunnioittama
pyhä. Kristuksen kohtaaminen muutti perusteellisesti hänen sisäisen maailmansa.
Hän antoi puolet ahneuden ja voitontavoittelun tuottamasta omaisuudestaan köyhille
ja korvasi nelinkertaisesti liikaa perimänsä verot. Mielenmuutos ilmenee
toiminnassa. Sisäinen edeltää ulkoista.
Kristillisen elämäntavan vaikeus on sisäisen ja ulkoisen
toiminnan erottamattomuudessa. Sisäinen on Jeesuksen opetuksessa ensisijainen:
”Se mikä tulee ihmisestä ulos, se
saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset,
ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, aviorikokset, ahneus,
häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. Kaikki
tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet.” (Markus, 7:20-23)
”Varokaa tuomasta hurskaita
tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta
Isältänne. Kun siis autat köyhiä, älä toitota siitä niin kuin tekopyhät tekevät
synagogissa ja kujilla, jotta ihmiset kiittelisivät heitä. Totisesti: he ovat
jo palkkansa saaneet. Kun annat almun, älköön vasen kätesi tietäkö mitä oikea
tekee, jotta hyvä tekosi pysyisi salassa. Isäsi, joka näkee myös sen, mikä on
salassa, palkitsee sinut.” (Matteus, 6:1-4)
”Teille on opetettu tämä käsky:
’Älä tee aviorikosta.’ Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista
niin, että alkaa himoita häntä, on sydämessään jo tehnyt aviorikoksen hänen
kanssaan.” (Matteus, 5:27-28)
Ihmisen suhde itseensä on yhteydessä siihen, kuinka hän
suhtautuu maailmaansa ja toimii siinä. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen sanoo: ”Hanki
sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.” Hän oli sen saavuttanut
vuosikymmenien hengellisen kilvoittelun tuloksena.
Mutta entä me, maailman pyörityksessä
elävät kristityt? Mitä voin tehdä voimattomalle raivolle, joka kuohahtaa, kun
luen päivän lehteä? Mitä ahdistukselle, jota tämän tammikuun jatkuva lämpöaalto
ruokkii. Kaipaan puiden paksua huurretta ja valon muuttumista valkoiseksi
kuukauden viimeisellä viikolla. On mahdotonta kieltäytyä näkemästä, ja vetäytyä
vain sisäisten kohteiden äärelle.
Apostoli Jaakobin kirje asettaa sisäisen ja
ulkoisen toistensa yhteyteen toteamalla, ettei pelkkä sydämen usko riitä:
Veljet, mitä hyötyä siitä on, jos joku
sanoo uskovansa mutta häneltä puuttuvat teot? Ei kai usko silloin voi pelastaa
häntä? Jos veljenne tai sisarenne ovat vailla vaatteita ja jokapäiväistä
ravintoa, niin turha teidän on sanoa: »Menkää rauhassa, pitäkää itsenne
lämpimänä ja syökää hyvin», jos ette anna heille mitä he elääkseen tarvitsevat.
Näin on uskonkin laita. Yksinään, ilman tekoja, se on kuollut. (Jaakob,
3:14-17)
On tässä paaston ajalle mietittävää.
