Kai Nieminen kuvasi 50-vuotishaastattelussaan myös omaa tapaansa kirjoittaa: "Kun kirjoitan, keskustelen mielessäni aina jonkun lukijan kanssa". Kirjoittaminen on puhetta, joskin välittynyttä. Kun kuulijasta tulee lukija, hänen ei tarvitse olla puhujan kanssa välittömässä yhteydessä. Paikka ja ajankohta eivät rajoita kommunikointia. Niemisen haastattelu toteutui lähes 14 vuotta sitten, mutta hänen sanansa puhuttelivat minua niin väkevästi, että ne ovat säilyneet mielessäni siitä lähtien. Helsingin Sanomien sähköinen arkisto auttoi muistin virkistämisessä, ja saatoin rekonstruoida hänen ilmaisunsa sellaisena kuin se oli lehteen painettu.
Sanoilla on vastaanottajansa. Puhujalla, tai kirjoittajalla, on aina jonkinlainen mielikuva siitä, kenen kanssa hän keskustelee. Mihail Bahtin on kirjallisuuden tutkija ja kielen filosofi, jolla on tästä paljon sanottavaa. Suomalaiset yhteiskunta- ja kielitieteilijät kiinnostuivat hänen näkemyksistään 1980-luvulla. Kiinnostusta kesti kymmenisen vuotta. Se on ihmistieteiden alalla aika tavallinen muotivirtauksen kesto. Sitten tutkimuksen eturintama löytää uuden trendin ja suuntaus marginalisoituu. Jäljelle jää kuitenkin uskollisten joukko. Suomessa on edelleen Bahtin-tutkijoita ja niitä, jotka hyödyntävät Bahtinin ajattelua omalla tieteenalallaan.
Bahtinin keskeisimpiä väitteitä on, että se mistä puhutaan ja kenelle puhe on osoitettu, säätelevät puhujan ilmaisua yhtaikaa. Puhuja odottaa, että joku kuulee häntä. Muuten puheella ei olisi mieltä. Kuulijan suhtautuminen puhuttuun ei ole puhujalle lainkaan yhdentekevää. Bahtin sanoo, että puhujan koko persoona on läsnä hänen ilmaisussaan. Sen vuoksi ilmaiseminen on aina riskinottoa. Puhuja ei halua tulla ymmärretyksi väärin, puhumattakaan siitä, että kukaan ei halua häntä kuulla. "Sanalle ei ole mitään pahempaa, kuin vastauksen puuttuminen." Toiseksi pahinta on ehkä tuleminen väärin ymmärretyksi. Kumpikin vaihtoehto on alati puhujan mielessä, joskaan ei aina tietoisena.
Bahtin kuvaa Dostojevskin Köyhää väkeä -romaanin Makar Devushkia, joka on rakastunut pihapiirissä asuvaan Varenkaan. Makar on köyhä kirjuri, jonka asumus on yhteisasunnon keittiön nurkaan verholla erotettu makuusoppi. Hän pelkää Varenkan ylenkatsovan hänen köyhyyttään. Se näkyy tavassa, jolla hän kirjoittaa asunnostaan. Kirje on täynnä kiertoilaisuja ja pakoteitä, joilla Makar yrittää välttää ennakoimaansa häpeää.
Opinnnäytteen kirjoittamista on monesti estämässä olkapäällä istuva hahmo, jonka kasvot ovat sekoitus äidinkielen opettajaa, työn ohjaajaa ja hankalimpana kriittinen tarkastaja. Moni väitöskirja on jäänyt kesken, sillä mitä korkeammalle kurottaa sitä ankarampaa on torjutuksi tulemisen häpeä. Olemme taas kohdassa, johon ajatteluni näyttää palaavan yhä uudestaan. Sisäisten kohteiden tunnistaminen on vaikeaa. Ne sijoittuvat mielikuvissa maailmaan. "Mitähän he minusta ajattelevat" on tämän sijoittamisen tyypillisin ilmentymä, ja miten usein sen Suomessa kuuleekaan. Häpeän ennakoiminen halvaannuttaa ja mykistää.
