Suuren Paaston ensimmäinen sunnuntai on omistettu ikonien
palauttamisen muistolle. Se tapahtui lopullisesti v. 843 yli sadan vuoden
riitelyn jälkeen, jonka kuluessa monia tapettiin ja silvottiin. Ikoni on mitä
kuvaavin esimerkki ihmisen toiminnan kohteellisuudesta. Ihmisinä meille on
mahdotonta hahmottaa mitään, ellei hänellä ei ole sanaa, kuvaa, liikettä tai
mitä tahansa merkkiä, jolla hän voi viitata kohteeseen. Näkymätön on tehtävä
näkyväksi tavalla tai toisella.
Uskonnoille tämä ihmisen rajoittuneisuus on vaikea ongelma.
Kohteen samastaminen siihen viittaavaan merkkiin on yksi tiedon puun
hedelmistä. Tältä vitsaukselta eivät ole suojassa sen enempää sanat kuin
kuvatkaan. Dogmaattisuus on sanan kohottamista totuudeksi. Oikea oppi on
lausekokoelma, joka julistetaan päteväksi kaikkialla ja kaikkina aikoina.
Rooman kirkon inkvisitio lienee kristinuskon historian räikeimpiä esimerkkejä
institutionaalisesta dogmatismista. Emme ole edenneet kovinkaan kauas noista
hirveyksien päivistä. Omien käsitysten kohottaminen ehdottomaksi totuudeksi toteutuu
joka puolella maailmaa, eikä se rajoitu vain uskonnolliseen fundamentalismiin.
Yhteiskunnalliset ääriliikkeet nojautuvat samaan alttiuteen.
Merkin ja kohteen samastamisen vaara on ymmärretty jo
kymmenen käskyn laissa: ”Älä tee itsellesi patsasta äläkä muutakaan
jumalankuvaa, älä siitä, mikä on ylhäällä taivaalla, älä siitä, mikä on
alhaalla maan päällä, äläkä siitä, mikä on vesissä maan alla. Älä kumarra äläkä
palvele niitä..” Toinen käsky rajoittuu kuviin ja patsaisiin. Kiellon
varsinaisena osoitteena taisi olla ajan uskonnollisille käytännöille ominainen
tapa palvoa luonnonilmiöitä, ei niinkään kuvaamisen kieltäminen. Luen käskyssä
kuitenkin mitä syvällisimmän viisauden. Kuvaaminen, joka on meille
välttämätöntä, voi astua todellisuuden sijaan. Kuvan ja todellisuuden, sanan ja
sen viittauskohteen erotteleminen vaatii jatkuvaa valppautta. Ero katoaa
arjessa alituisesti. Kun menetän malttini ja karjaisen ”Sinä hullu!”
suhtautumiseni sinuun ja sinä sulautuvat mielessäni yhdeksi. Tähän
jokapäiväiseen alttiuteen Jeesus kiinnitti huomiota vuorisaarnassaan.
Kolmas käsky täydentää kuvaamisen vaaraa: ”Älä käytä
väärin Herran, Jumalasi, nimeä..” Vanhassa Raamatun suomennoksessa sanottiin ”Älä
turhaan lausu Herran nimeä”. Uusi käännös on tulkinnallisesti väljempi ja samalla
osuvampi. Jumalan nimi on ihmisen tapa viitata johonkin, jota hän ei ole
nähnyt, jota hän ei voi koskettaa, joka ei tyhjene yhteenkään ihmisen jumalalle
antamaan määreeseen. Nimen ja kohteen samastamista vältetään juutalaisuudessa
jättämällä sanasta pois vokaalit tai puhumalla vain nimestä: ”Siunattu olkoon
Herran nimi!” Voimme näin ylistää jotakin, jota emme voi sanoin kuvata.
