Tule niin näet

Kolleegani kysyi minulta jokin aika sitten, "Uskotko SINÄ, että Nasaretilainen herätettiin kuolleista?" Sanojen painotus kertoi, että hän kysyi vakavissaan. Vastaaminen ei ollut helppoa. Kysyjän lähtökohta oli, että vakuuttuneisuuteni perustuu hyvin muodostettuun lauseeseen, jonka totuusarvo on määritelty toistuvasti yhtäpitävän ja yleisesti pätevän menettelyn avulla. Tieteiden lauseet muodostetaan näin. Voimme vakuuttua väitteen totuudellisuudesta, vaikka emme itse toista  todistamisen käytäntöä.

Mieleeni tuli Ludwig Wittgensteinin kokoelma "Varmuudesta". Hän pohtii kysymystä väitteiden totuusarvoista niin kovin vivahteikkaasti. Millaisen toiminnan osana tai kontekstissa jokin lausuma on kohdallinen? Onko olemassa lausumia, joiden viittaussuhde kohteeseensa ei välity tai ole syntynyt jonkin toiminnan kautta? Entä kun joku kohtaa lauseen, joko puhuttuna tai kirjoitettuna? Voiko hän vakuuttua siihen sisältyvän väitteen yhtäpitävyydestä viittauskohteen kanssa?

Mihin minun vakuuttuneisuuteni perustuu? Voinko avata yli kolmenkymmenen vuoden hengellisen kokemuksen kehityshistoriaa muotoilemalla väitelauseita? Mieleeni tuli Johanneksen evankeliumin kohta, jossa Filippus tapasi Natanaelin ja sanoi: "Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat." Natanael epäili väitteen paikkansa pitävyyttä ja tokaisi: "Voiko Nasaretista tulla mitään hyvää?" Filippus vastasi: "Tule niin näet."

Kohde avautuu vain kun asettuu käytännölliseen yhteyteen sen kanssa. Lausumilla voi sitten yrittää kuvata kokemusta, jonka yhteys kohteen kanssa on synnyttänyt. Apostoli Paavali ilmaisee tämän mitä ytimekkäimmin uskontunnustuksessaan. Vanhan Testamentin kirjoitukset olivat hänelle ennuskuvia. Ne ilmaisevat aikansa hengellisten ihmisten toivoa ja vakuuttuneisuutta Messiaasta, Jumalan voidellusta. Mutta ei Paavali perustanut vakuuttuneisuuttaan kirjoituksiin, vaan ilmestyskokemukseensa, kohtaamiseensa Nasaretilaisen kanssa. Kristuksen tuntemisesta tuli hänen elämänsä päämäärä. Kohtaaminen ei siis ollut mikään ainutkertainen ihmetapahtuma. Se oli alku pitkälle kehitykselle, jota elävä hengellinen yhteys Kristukseen ravitsi.

Minun oli kerrottava kysyjälleni, että 33 vuotta sitten minäkin koin ilmestyksen, jossa Jumala puhutteli minua vuorella pilvenpatsaassa ja ukkosen jyrähdyksessä Skotlannissa, Skyen saarella. Silloin en vielä tunnistanut kokemuksen hengellistä luonnetta. Luonto puhui, mutta se puhutteli minua näyttämällä millainen suhde minulla oli itseeni ja sen myötä muihin. Se oli viiltävä selvänäköisyyden hetki, ja minun oli pakko kirjoittaa se muistiin matkapäiväkirjaani. Päiväkirja sattui käsiini pari vuotta sitten. Muistiinpanojen viimeinen lause yllätti minut: "Dona nobis pacem." Olin kirjoittanut rukouksen, vaikka tuohon aikaan olin vakaumuksellinen ateisti.

Tuossa kohtaamisessa on minun hengellisen kehitykseni alkukohta, vaikka en sitä silloin käsittänyt. Vakuuttuneisuus syntyy yhteydestä kohteeseen, ja tämä yhteys on säilynyt ja rikastunut tavalla, jota olisi ollut mahdotonta ennakoida. Yllättyminen on hengellisen kokemuksen perustavin ominaisuus.