Olen lukemassa
valikoimaa apostolisten isien tekstejä. Heitä ovat mm. pyhä Clemens ja Ignatius
Antiokialainen. Myöhempiä kirjoittajia ovat Ireneus, Tertullianus ja Cyprianus. Valikoima on toimitettu 1950-luvulla.
Kirjoittajien tekstit ovat nyttemmin kokonaisuudessaan luettavissa Early
Christian Writings-sivustolla. Valikoiman hyvänä puolena on, että se näyttää
tiivistyneenä muutoksen, joka toteutui kristillisen kirkon ensimmäisinä
vuosisatoina.
Varhaisimmat valikoiman
tekstit painottuvat kahteen seikkaan. Jeesus Nasaretilainen on Mooseksen ja
profeettojen ennustama Messias, Jumalan hengen voitelema Jumalan Poika.
Kristitty on se, joka tunnustaa tämän ja pyrkii toteuttamaan hänen antamansa
käskyt. Matteuksen evankeliumin lopussa tämä on ilmaistu tiivistettynä: ”Minulle
on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki
kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen
nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän
noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun
asti.”
Apostoleja
välittömästi seuraavan sukupolven kirjoittamat tekstit tulkitsevat Vanhan
Testamentin kirjoituksia vakuuttuneina siitä, että Jeesuksen elämässä,
kuolemassa ja ylösnousemuksessa kirjoitukset kävivät toteen. Jos niin uskomme,
on meidän velvollisuutemme tehdä niin kuin hän on meitä käskenyt Vuorisaarnassa
ja muissa evankelistojen kokoamissa puheissa.
Sadan seuraavan
vuoden aikana kristityt joutuivat perustelemaan uskoaan Rooman valtakunnan
hallintoviranomaisille, koska se poikkesi radikaalisti ajan hellenistisen
kulttuurin uskonkäsityksistä ja rituaalikäytännöistä. Kristityt eivät
tunnustaneet keisarin jumalallisuutta eivätkä kreikkalaisia ja roomalaisia
jumalaistaruja. Näissä perusteluissa Jumalan tunteminen ja hänen tahtonsa
toteuttaminen korvautuivat opillisella argumentoinnilla. Jatkuvassa dialogissa
pakanallisten ja gnostilaisten käsitysten kanssa kristillisyys muuntui elämisen
käytännöstä uskonnoksi. Se ilmenee selvästi Ireneuksen ja Tertullianuksen
tekstivalikoimassa. Opillisuuden välitön seuraus on kristittyjen keskinäisen
yhteyden määrittely uskonyhteydeksi. Se
vaikuttaa suoranaiselta Pandoran lippaalta, jonka kautta kaikki kirkon vitsaukset
sikisivät.
Miksi olemme niin
alttiita suistumaan elävästä toiminnasta oppien ja käsitysten ohjaamiin
käytäntöihin? Se ei rajoitu uskontoihin.
Ranskan vallankumous muuttui nopeasti hirmuvallaksi. Samoin kävi Venäjän
lokakuun vallankumouksessa. Emmekö kestä sitä vapautta, jota Paavali julistaa
kirjeissään? Galatalaiset halusivat pian takaisin Mooseksen lain säännösten
alaisuuteen ja saivat hänet lähelle epätoivoa. Entä kolossalaiset? Heitä
Paavali neuvoi näin: Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois
maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman
mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin "älä tartu",
"älä maista", "älä kosketa"? Tämä kaikkihan koskee
sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja
opeista. Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin
kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa
ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä.
Ylpeys,
omavoimaisuus, tuo lankeemuksemme ydin, ajaa meitä myös hengellisessä elämässä ”omatekoiseen
hurskauteen” Jumalan kuuntelemisen sijasta. Hänen käskynsä eivät ole sääntöjä, vaan
kehotuksia.
Paavali esittää samaisessa kirjeessään seuraavan kiteytyksen: Olettehan
riisuneet yltänne vanhan minänne kaikkine tekoineen ja pukeutuneet uuteen, joka
jatkuvasti uudistuu oppiakseen yhä paremmin tuntemaan Luojansa ja tullakseen
hänen kaltaisekseen. Silloin ei ole enää kreikkalaista eikä juutalaista, ei
ympärileikattua eikä ympärileikkaamatonta, ei barbaaria, skyyttalaista, orjaa
eikä vapaata, vaan Kristus on kaikki, hän on kaikissa. Te, jotka olette
Jumalan valittuja, pyhiä ja hänelle rakkaita, pukeutukaa siis sydämelliseen
armahtavaisuuteen, ystävällisyyteen, nöyryyteen, lempeyteen ja
kärsivällisyyteen. Pitäkää huolta, että tulette toimeen keskenänne, antakaa
anteeksi toisillenne, vaikka teillä olisikin moittimisen aihetta. Niin kuin
Herra on antanut teille anteeksi, niin antakaa tekin. Mutta kaiken kruunuksi
tulkoon rakkaus, sillä se tekee kaiken täydelliseksi.
Jumalan tunteminen
ei ole opillinen kokoelma, vaan jatkuvaa kehittymistä. Sillä on kuitenkin
molemminpuolisen yhteyden moraalinen ulottuvuus ja edellytys –rakkaus, käskyistä vaikein.
