Katsoin eilen YLE Teemalta Oliver Hirschbiegelin elokuvan Perikato. Se on tositapahtumiin pohjautuva kuvaus Berliinin valtauksesta ja Hitlerin viimeisistä päivistä. En voi olla ajattelematta, että Aleppossa ja Mosulissa on toistumassa samankaltainen tuho. Historialliset olosuhteet ja sodankäynnin menetelmät voivat muuttua, mutta ihmisen alttius uskoa omien käsitystensä totuuteen pysyy samana. Kun se yhdistyy valtaan, vallan tavoitteluun ja valtaan takertumiseen, lopputuloksena on perikato. Hirschbiegel näyttää tämän dynamiikan mitä terävimmin.
Elokuvaa arvosteltiin sen valmistuttua (2004) Hitlerin esittämisestä liian inhimillisenä. Juuri se kuitenkin tekee elokuvasta niin hyytävän tarkkasilmäisen. Hitlerin todellisuudentaju heikkenee ja horjuu katastrofin lähestyessä. Tiedot rintamien murtumisesta ja venäläisjoukkojen etenemisestä saavat hänet joko raivoamaan tai turvautumaan idealisoivaan kiistämiseen. Kummatkin ovat meille kaikille tavanomaisimmat tavat suojautua, kun totena pitämämme käsitykset uhkaavat murtua. Kumpikaan ei auta vääjäämättömän edessä, mutta kun kyseessä on vallan huipulla oleva ihminen, tuho syvenee ja laajenee.
Kolmas Hitlerin tapa suojautua on sekin perin tavanomainen projektio: kansa saa sen minkä on ansainnut. Se ei osoittautunutkaan odotuksen mukaiseksi, voittamattomaksi ja puhdassydämiseksi. He ansaitsevat tuhoutumisensa. Hirviömäistä, mutta perin inhimillistä. Ja se tekeekin elokuvasta niin karmaisevan. Juuri tällä hetkellä kansat ovat valitsemassa itselleen johtajia, jotka lupaavat selättää kansainvälisen kapitalismin vääjäämättömät seuraamukset. Panemme toivomme helppoihin ratkaisuihin, jotka esitetään totuuksina. Kiistäminen ja idealisaatio juhlivat.
