Käsitteillä on historiansa. Haluan ymmärtää
paremmin, millaisen kehityskulun kautta Martin Buber on päätynyt ihmisen kahtalaista
suhtautumistapaa koskevaan erotteluunsa. Ryhdyin lukemaan tekstejä, jotka on
julkaistu 1900-luvun toisella vuosikymmenellä. Ne on koottu kahdeksan esityksen
kokoelmaksi Reden über das Judentum, joka ilmestyi vuonna 1923, samana vuonna
kuin Minä ja Sinä. Kokoelma on käännetty englanniksi nimellä On Judaism. Tämä käännöskokoelma
sisältää myös kirjoituksia, joita Buber julkaisi muutettuaan Israeliin
1930-luvun lopulla.
Varhaiset kirjoitukset, etenkin kolme juutalaisuuden
hengellisyyttä käsittelevää tekstiä, ovat vaikuttavia. Niiden valossa Minä-Sinä
ja Minä-Se perussanat ilmenevät ihmisen yhteisöllisen, uskonnollisen elämän
muotoina. Nykylukija, kuten minä, hahmottaa perussanat helposti
yleisinhimillisinä, yksilöiden suhtautumista määrittävinä asenteina. Buberin
varhaiset tekstit avaavat niiden merkityssisältöä kulttuuristen ilmiöiden
dynamiikan näkökulmasta. Tekstien fokus on uskonnossa, mutta hengen ja dogmin
dialektiikka, jota Buber kuvaa, soveltuu hyvin myös yhteiskunnallisten liikkeiden
tarkasteluun.
Seuraava teksti on käännös Jüdische
Religiosität-kirjoituksesta. Siinä Buber kontrastoi uskonnon ja hengellisyyden.
Olen miettinyt Religiosität-sanan suomenkielistä vastinetta. Sananmukaisimmat
vaihtoehdot olisivat ”uskonnollisuus” ja ”uskovaisuus”. Niiden nykymerkitykset
eivät kuitenkaan vastaa Buberin tarkoitusperiä. Ne hämärtäisivät hänen
radikaalin vastakkain asettelunsa, jonka kärki suuntautuu muodolliseen
uskonnonharjoittamiseen. Siksi olen päätynyt käyttämään sanaa ”hengellisyys”. Sivunumerot
viittaavat verkosta löytyvään saksankieliseen teokseen.
Hengellisyys on ihmisen aina
uutena tuleva, aina uudesti ilmenevä ja muotoutuva ihmetyksen ja kunnioituksen
tunne, että hänen määräytyneisyytensä ulkopuolella on rajoittumaton, joka kuitenkin
murtautuu esiin hänen rajallisuutensa keskeltä. Se on hänen kaipaustaan päästä
tuon rajoittumattoman kanssa elävään yhteyteen ja todellistaa Hänen tahtonsa tekojensa kautta osaksi ihmisten maailmaa. (s. 50)
Uskonto on se tapojen ja oppien
kokonaisuus, joissa hengellisyys ilmenee ja saa muotonsa tietyn aikakauden
ihmisten keskuudessa. Uskonto on kiteytetty määräyksiin ja dogmeihin, jotka
välitetään tuleville sukupolville peruuttamattoman sitovina, ottamatta huomioon noiden sukupolvien keskuudessa kehittyvää, uutta hahmoa edellyttävää hengellisyyttä. (ss.
50-51)
Uskonto on tosi niin kauan kuin
se tuottaa hedelmää, niin kauan kuin hengellisyys kykenee elävöittämään omaksumansa määräykset ja uskontotuudet –
usein huomaamattaan – uudesti hehkuvalla merkityksellä, niin että näyttävät
jokaiselle sukupolvelle kuin olisivat ilmentyneet sille juuri nyt, ja vastaavat
heidän esi-isillensä vieraisiin kysymyksiin….
Hengellisyys on luova, uskonto
järjestystä luova prinsiippi. Hengellisyys aloittaa alusta jokaisen nuoren
ihmisen kanssa, jota salaisuus ravistelee. Uskonto kahlitsee hänet
kertakaikkisesti vakiinnutettuihin rakenteisiin. Hengellisyys merkitsee
toimintaa – perustavaa yhteyteen asettumista absoluutin kanssa -, uskonto
tarkoittaa passiivisuutta – perittyjen sääntöjen omaksumista. Hengellisyydellä
on vain oma päämääränsä, uskonnolla on useita. Hengellisyys saa pojat nousemaan
isiään vastaan löytääkseen Jumalansa. Uskonto saa isät kiroamaan poikansa,
jotka eivät suostu isien Jumalan velvoitteisiin. Uskonto merkitsee
säilyttämistä, hengellisyys uusiutumista. (ss. 51-52)
Myöhemmin Buber valottaa Vanhan Testamentin profeettojen kirjojen avulla tätä alituista
jännitettä eläväksi tekevän Hengen ja järjestäytyneen uskonnonharjoittamisen
välillä. Profeetat arvostelivat
ankarasti Israelin kansan viehtymystä ritualismiin ja muotopuhtauteen. Buber
tuntuu puhuvan kuin profeetta Jeremian suulla:
”Turha teidän on erotella
polttouhrien ja teurasuhrien lihoja, syökää vain itse ne kaikki! Kun minä vein
teidän isänne pois Egyptistä, en minä antanut heille määräyksiä poltto- ja teurasuhreista.
Tämän käskyn minä annoin heille: kuunnelkaa minua, niin minä olen teidän
Jumalanne ja te olette minun kansani; kulkekaa aina sitä tietä, jota minä
käsken teidän kulkea, niin teidän käy hyvin! Mutta eivät he totelleet minua,
eivät ottaneet käskyäni kuuleviin korviinsa, vaan kulkivat omien ajatustensa,
oman pahan ja paatuneen sydämensä mukaan. Eivät he kääntäneet kasvojaan minun
puoleeni, selkänsä he käänsivät minulle.” (Jeremia 7: 21-25)
Buberille hengellisyys on Jumalan kuuntelemista ja tien
kulkemista. Kirjoituksessaan juutalaisuuden orientaalisesta hengestä hän
korostaa sen läheistä yhteyttä Idän kolmeen suureen hengelliseen traditioon,
taolaisuuteen, hindulaisuuteen ja buddhalaisuuteen. Kaikkia yhdistää Tie, jonka
määränpäänä on ihmisen jakautuneen luonnon eheytyminen, ykseyteen pääseminen. Jeremian
valitus osoittaa, kuinka helposti Tien kulkeminen korvautuu omien ajatusten
mukaisella harhailulla, ja kuinka ”sydämen paatumus” estää ihmistä kääntymästä
Jumalan yhteyteen.
