Suuri viikko alkaa Palmusunnuntaita edeltävänä päivänä,
Lasaruksen lauantaina. Jeesus herättää neljättä päivää haudassa olleen
Lasaruksen. Johanneksen evankeliumin kertomus on erityinen psykologisessa
tarkkanäköisyydessään. Lasaruksen sisarten ja taloon kokoontuneiden surijoiden
tuska saa Jeesuksen liikuttumaan. Hän itkee. Se on ainutlaatuinen lause
evankeliumiteksteissä. Jumalan poika on tunteva ihminen.
Kertomus avaa myös näkymän kuoleman ja ylösnousemuksen
suhteeseen. Kun Martta tulee Jeesusta vastaan, hän sanoo: ”Herra jos olisit
ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Martta on vakuuttunut Jeesuksen
parantajavoimasta, mutta hän saa kuulla jotakin paljon radikaalimpaa:
"Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka
kuoleekin.”
Uskominen tarkoittaa tässä muuta, kuin mikä sanan
arkimerkitys on nykyisin. Sillä on toki myös tämä, todellisuuden tulkintatapaan
viittaava ulottuvuus: uskommeko, että Jeesus on Messias, jonka tulemisen Vanhan
Testamentin kirjoitukset ovat ennustaneet? Sen ohella se tarkoittaa
luottamusta, joka syntyy elävästä yhteydestä. Se tarkoittaa myös uskollisuutta
ja kuuliaisuutta Jumalan tahdolle. Toisessa yhteydessä Jeesus sanookin:
"Se, mitä minä opetan, ei ole minun oppiani, vaan hänen, joka on minut
lähettänyt. Joka tahtoo noudattaa hänen tahtoaan, pääsee kyllä selville siitä,
onko opetukseni lähtöisin Jumalasta vai puhunko omiani.” Uskominen on
kuuliaisuutta ja suostumista Jumalan tahtoon. Se on kieltämättä melko epämukava
ajatus.
”Saa elää, vaikka kuoleekin”. Me kuolemme. Lasaruskin kuoli
Kitionin piispana Kyproksella kolmekymmentä vuotta herättämisensä jälkeen. Mitä
sitten voisi tarkoittaa, että elämä jatkuu? Missä ja millaisena? Kun kristityt
omaksuivat vanhatestamentillisen ihmiskäsityksen sijaan platonilaisen opin
kuolemattomasta sielusta, oli luontevaa ajatella sielun jatkavan olemassaoloaan
ruumista vailla. Siitä tosin syntyi lisää ongelmia. Oliko ruumiiton sielu
tietoinen olemassaolostaan, vai nukkuiko se odottamassa maailmankaikkeuden
uutta syntyä ja Kristuksen toista tulemista?
Sielun ja ruumiin dualismi johti myös valitettavaan ruumiin
halveksuntaan. Tulen surulliseksi joka kerran, kun kuulen kirkossa pyhittäjien
troparin sanat: ”…teoillasi opetit ylenkatsomaan lihaa, sillä se on
katoavainen, ja pitämään huolta sielusta, joka on katoamaton.”
Luomiskertomuksen lopussa Jumala katsoo kaikkea tekemäänsä ”ja kaikki oli
hyvää”, myös ihminen elävänä olentona. Ja kun ihminen lankesi, hän kätkeytyi
ruumiillisesti Jumalalta puutarhan puiden sekaan. Tässä ei tehdä lähtökohtaista
jakoa katoavaisen ruumiin ja katoamattoman sielun välillä. Aadam söi omenan,
jonka Eeva hänelle ojensi.
Me kuolemme, mutta emme Jumalalle. Suurella viikolla Jeesus
opettaa joka päivä temppelissä. Tiistain aamupalveluksessa saddukeukset, jotka
kieltävät ylösnousemuksen, esittävät Jeesukselle ongelman seitsemän veljeksen
leskivaimon kohtalosta tulevassa elämässä. Jeesus vastaa, ettei
ylösnousemuksessa mennä vaimoksi kenellekään, ja päättää puheensa sanoihin:
”Mutta ylösnousemuksesta puheen ollen - ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on
teille sanonut: 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin
Jumala'? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien." Luukkaan
evankeliumissa on vielä täydennys: ”Hänelle kaikki ovat eläviä.”
Jumalan näkökulmasta katsottuna yksikään ihminen ei kuole,
vaikka hänen ruumiillinen vaelluksensa maan päällä päättyy. Se ei vielä
ratkaise kysymystä, millaisessa muodossa ihminen on Jumalalle olemassa. Vanhan
Testamentin ratkaisu, josta olen aiemminkin kirjoittanut, on mielenkiintoinen:
ihminen on nimessään.
Ensimmäisen kerran tämä näkemys tulee esille toisessa
Mooseksen kirjassa: "Voi, Herra! Tämä kansa on tehnyt suuren synnin! He
ovat tehneet itselleen jumalan kullasta. Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta
jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi." (32: 31-32).
Sananlaskujen kirjassa nimen aineellisuus on ilmeistä: ”Vanhurskaan muistoa
siunataan, jumalattoman nimikin maatuu.” (10:7) Jesajan kirjassa ylösnousemus
ilmaistaan runollisesti: ”Sinä päivänä Herra antaa versonsa nousta maasta
kauniina ja ylväänä. Rehevänä ja kukoistavana nousee maan hedelmä henkiin
jääneille israelilaisille. Ja Siionin jäljelle jääneitä ja Jerusalemissa
jäljellä olevia kutsutaan pyhiksi - kaikkia, jotka on kirjoitettu elävien
kirjaan Jerusalemissa. (4:2-3).
Danielin kirjassa Jumalan kirja esiintyy lopun ajan
tapahtumien profetiassa: ”Silloin astuu esiin Mikael, suuri enkeliruhtinas,
joka seisoo kansasi suojana. Ja tulee ahdistuksen aika, jonka kaltaista ei ole
ollut siitä alkaen, kun kansoja on ollut, aina tuohon aikaan saakka. Mutta
sinun kansasi pelastuu, pelastuu jokainen, jonka nimi on kirjoitettu kirjaan.”
(12:1)
Jeesus nojautuu opetuksessaan tähän ymmärtämisen
perinteeseen. Hänkin puhuu nimistä taivaan kirjassa: ”Mutta älkää siitä
iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on
merkitty taivaan kirjaan.” (Luukas, 10:20)
Miten me olemme läsnä nimessämme? Sanat ovat
viittaussuhteiden kiteytymiä. Kun sanon ”minä”, viittaan kaikkeen, mitä minussa
on. Minä sisältää kaiken, mitä itsestäni tiedän ja myös sen, mistä en ole
välittömästi tietoinen. Minä toimin, muistelen, tunnen, havaitsen ja ajattelen.
Minulla on tällainen ruumis. Voin olla pitkä tai lyhyt, vaalea tai tumma, hento
tai tanakka. ”Minä” on sana, jonka viittaussuhteet ovat tyhjentymättömiä. Mitä
ikinä nuo viittaussuhteet pitävät sisällään, ne kaikki koskevat minua.
Nimeni on samanlainen sana, mutta sillä toiset viittaavat
minuun. Vaikka Mikaeleja on tuhansia, vain yksi näistä nimistä on minun. Se on
nimi, jolla toiset puhuttelevat minua ja jota käyttäen he puhuvat minusta tai
ajattelevat minua mielessään. Nimi ylittää ajan ja paikan rajallisuuden. Se on
myös se nimi, jonka Jumala tuntee. Nimessäni minä olen olemassa Jumalalle.
Kun muistelemme toisia esirukouksessamme, lausumme heidän
nimensä. Siinä he ovat meille läsnä olevia omana itsenään. Samalla tavalla kuin
rukoilemme elossa olevien puolesta, voimme myös rukoilla kuolleiden puolesta.
Jumala ei tee eroa näiden kahden ihmisryhmän välillä.
