Merkeistä

Merkki on kohtaamisen jälki. Se on jokin kolmas, joka kertoo toimijan ja kohteen toteutuneesta yhteydestä. Ilmari  Kiannon ”Lastu lainehilla” on hieno esimerkki:

Mistä lastu lainehilla?
Pilske pieni aallon päällä
yksiksensä illansuussa
virran vettä vaeltamassa?
Tuolta lastu lainehilla,
pilske pieni aallon päällä,
Pohjan lasten laitumilta,
sinitunturin tuvilta.
Siellä kulta hongan kaasi,
veisti, veisti sulho venhon,
kohta vierii virran vettä
neittä nuorta noutamaan.

Lastu virran laineilla viittaa veneen veistämiseen. Toki se voisi viitata kulkijaan, joka pilkkoi nuotiopuita joenäyräällä. Lastu on tapahtuman välitön merkki, ei muuta. Runolaulajalla on kuitenkin tietoa, jota joen alajuoksulla lastua katsovalla ei ole. Katsoja kysyy ja laulaja rikastuttaa sanojen avulla lastun viiteverkostoa.

Kaikki ilmiöt, jotka joutuvat vuorovaikutukseen toistensa kanssa, jättävät jälkiä. Tieteet ovat tapahtumayhteyden tutkimista sen synnyttämien merkkien avulla. Helsingin Sanomat julkaisi 7.1.2016 tiedesivullaan artikkelin Jäämies Ötzistä. Se on vaikuttava yhteenveto tieteellisen merkkientulkinnan tuloksista. Tiedämme, milloin hän oli elänyt, minkä ikäinen hän suunnilleen oli kuollessaan, kuinka hän kuoli, mitä hän oli syönyt ennen haavoittumistaan ja millainen vaatetus hänellä oli. Tiedämme myös, että hänellä oli laktoosi-intoleranssi ja hän oli saanut borrelioositartunnan.

Eri tieteiden tutkimat vuorovaikutusilmiöt jättävät omanlaisensa jälkiä. Tieteiden kehittyessä jälkiä opitaan tulkitsemaan yhä monipuolisemmin, ja tämä tulkintaperinne tiivistyy tieteen teoriaperustaan. Lainaus Helsingin yliopiston fysiikan tutkimuslaitoksen sivustolta kuvaa, kuinka vaativia vuorovaikutustapahtumia on tuotettava, jotta niiden synnyttämät jäljet pystytään suhteuttamaan tieteen tämänhetkiseen teoriaan:

Higgsin hiukkasta on etsitty hiukkaskokeissa 1980-luvulta saakka, mutta vasta LHC-kiihdytin ja sen ATLAS- ja CMS-kokeet tarjosivat edellytykset hiukkasen havaitsemiseksi: riittävän törmäysenergian, riittävän törmäyssuihkujen intensiteetin, riittävän suuren määrän kerättyä dataa, ja riittävän tarkat hiukkasilmaisimet. LHC-törmäytin törmäyttää protoneja vastakkain yhteen suurella energialla, ja törmäyksissä voidaan tuottaa erilaisia alkeishiukkasia, myös Higgsin hiukkasia. Higgsin hiukkaset hajoavat kuitenkin koelaitteiston sisällä niin nopeasti, että ne havaitaan vain epäsuorasti lopputilan hajoamistuotteidensa kautta.

ATLAS- ja CMS-kokeet julkistivat heinäkuussa 2012 tuloksensa, jossa oli havaittu Higgsin hiukkasta vastaava kohouma hiukkaslopputilojen massajakaumassa noin 125 GeV:n (1) kohdalla. Kohouman tilastollinen merkittävyys on sen jälkeen kasvanut, ja hiukkasen eri ominaisuuksia tutkimalla on varmistunut, että sen ominaisuudet vastaavat Higgsin hiukkaselle ennustettuja ominaisuuksia.

Higgsin hiukkasen merkki oli kohoutuma massajakautumassa. Kohoutuma viittaa hiukkaseen, vaikka sitä ei itsessään pystytä havaitsemaan. Historialliset luonnontieteet kuten geologia ja paleontologia tulkitsevat myös merkkejä. Ne viittaavat tapahtumiin, joita ei enää voi havainnoida, mutta jotka pystytään rekonstruoimaan merkkien avulla.

Entä psykologia? Millaisia kohtaamisia ja niiden synnyttämiä jälkiä havaitaan psyykkisiksi kutsumiemme ilmiöiden yhteydessä? Valtavirran psykologinen suuntaus, kognitiivinen psykologia, ei ikävä kyllä tunne merkin käsitettä. Sen selittävä periaate nojautuu Aristoteleen 2300 vuotta sitten esittämän ajatuksen tulkintaan, jonka mukaan maailman ilmiöt siirtyvät sieluun aistinelinten välittäminä sisäisinä tietoesityksinä – representaatioina.

Psykologian historiassa on muutamia teoreetikoita, jotka ovat esittäneet vaihtoehtoisen lähestymistavan.  He korostavat psyykkisten toimintojen merkkivälittyneisyyttä. Varhaisin heistä lienee Wilhelm Wundt (1832-1920), jota pidetään kokeellisen psykologian isänä. Hänen myöhäinen, kulttuuripsykologinen teoksensa oli kymmenosainen Völkerpsychologie. Siinä Wundt tarkastelee kieltä ilmaisun välineenä ja myös kehittyneiden psyykkisten toimintojen osana. George Herbert Mead (1863-1931) tutki eleiden kehittymistä. Hän oletti, että ne vähitellen typistyvät symboleiksi välittäessään ihmisten keskinäistä kommunikointia.

Venäläinen Lev Semjonovits Vygotski (1896-1934) on kohteellisen toiminnan teorian ja kulttuurihistoriallisen koulukunnan perustaja. Hän on ollut minulle merkitsevä teoreetikko 1960-luvun lopulta lähtien. Ajatteluni on vuosien kuluessa kehittynyt erityisesti vuoropuhelussa hänen kanssaan. Vygotskin ohella olen saanut vaikutteita brittiläisen psykoanalyytikko Donald Winnicottin siirtymäilmiöiden teoriasta. Myös venäläisen kielifilosofin, Valentin Volosnovin dialoginen merkkikäsitys on ollut minulle tärkeä. Kaikki nämä teoreetikot ovat kuitenkin jääneet akateemisen psykologian marginaaliin tai kokonaan sen perinteen ulkopuolelle.