Merkit ovat kohtaamisen jälkiä. Ne syntyvät toimijan ja
kohteen yhteydestä – kosketuksesta. Ensimmäiset merkit syntyvät jo äidin
kohdussa. Italialainen kehitysneurologi Adriano Milani Comparetti alkoi
1980-luvun taitteessa tutkia sikiön liikkeiden kehittymistä raskauden
kahdeksannesta viikosta eteenpäin. Niiden havainnointi tuli mahdolliseksi
ultraääniteknologian myötä. Milani havaitsi, että kahdeksanviikkoinen sikiö
koskettaa painonsa lisääntyessä ajoittain kohdun seinämää. Nuo ensimmäiset
”kohtaamiset jonkin kanssa” muuttavat sikiön liikkeiden luonnetta suorastaan
dramaattisesti. Ne jäsentyvät pian vaihteleviksi liikehahmoiksi, ja alkavat
havainnoitsijan näkökulmasta muuntua tarkoituksellisiksi. Sikiö alkaa tutkia
kohtuympäristöään koskettelemalla.
Kahdennenkymmenennen raskausviikon aikoihin sikiön liikkeet
ovat vakiintuneet yksilöllisesti vaihteleviksi liikesarjoiksi. Milani totesi,
että ne näyttivät samanlaisilta kuin aikuisten voimistelijoiden perusliikkeet.
Raskauden loppuvaiheessa vauva on kehittänyt itselleen monipuolisen
liikevalikoiman, joka on yhteydessä äidin toiminta- ja suhtautumistapoihin.
Milani päätyi havaintojensa perusteella näkemykseen, että synnytys on äidin ja
vauvan yhteistoimintaa. Sen vaiheet ja eteneminen rakentuvat molempien
valmistautumisen ja yhteisen ponnistelun varassa.
Milani kuvaa tutkimuksissaan ensimmäisen merkin, joka syntyy
tuntoaistin välityksellä. Sitä kutsutaan tavallisesti aistimukseksi. Silloin
unohtuu helposti se, että aistimus viittaa kohteeseen. Kohteen viiteverkosto
kehittyy sitä mukaa kun vauvan liikkeet ja tutkivat toiminnat monipuolistuvat. Sikiö
ei tosin tiedä koskettelevansa kohdun seinämää, istukan pintaa tai napanuoraa.
Hänellä ei ole kohteisiin viittaavia sanoja kuten meillä. Alituinen ja
vaihteleva kohtaaminen, jonka sikiön omat tunnustelevat toiminnat saavat
aikaan, muovaa hänelle kuitenkin kokonaisen merkkien kudelman. Voimme varauksin
nimittää kudelmaa kohtuympäristön ”kuvaksi”. Sikiön toiminnoista kuitenkin
riippuu, millaiseksi tuo kuva rakentuu.
AlessandraPiontelli jatkoi Milani Comparettin työtä ja kehitti sitä kiinnostavaan
suuntaan. Raskaana olevat naiset osallistuivat säännöllisiin ultraäänitutkimuksiin.
Piontelli tallensi synnytyslääkäreiden keskustelua ja kommentteja, joita he
tekivät havainnoidessaan sikiön raskaudenaikaista kehitystä. Syntymän jälkeen Piontelli
havainnoi vauvoja heidän kotioloissaan viikoittain vauvahavainnointimenetelmän
avulla parin vuoden ajan. Hän kokosi tutkimuksensa aineiston tapauskuvauksiksi,
jotka ilmentävät odottavan äidin ja hänen kohtuvauvansa kokemusmaailman
läheistä yhteyttä.
Giulian kolmissakymmenissä oleva äiti oli ylipainoinen, ja
jo kolmannellatoista raskausviikolla hän näytti kohta synnyttävältä naiselta.
Hän rakasti herkkuja ja hyvää ruokaa. Hän viihtyi aloillaan napostellen
kaikenlaista. Ultraäänihavaintoja kommentoidessaan lääkärit kiinnittivät
huomiota kehittyvän vauvan taipumukseen käyttää suutaan koskettelun
päävälineenä. Hän nuoli käsiään, imeskeli napanuoraa ja nuoleskeli myös
istukkaa ja kohdun seinämää. Äidillä oli mielikuva, että Giulia tulee
rakastamaan syömistä kuten hän, ja että Giuliasta myös tulee ylipainoinen. Kun Giulia
syntyi, hän ei ensin osannut imeä rintaa vaan ryhtyi nuolemaan sitä. Hänen
toimintojensa päävälineeksi oli muotoutunut kieli, ja niin hän sovelsi
oppimaansa kohdatessaan ensimmäistä kertaa äitinsä nännin.
Giannin äidin ensimmäinen raskaus oli päättynyt istukan
irtoamisen vuoksi keskenmenoon. Lääkäri kuvasi äitiä ahdistuneeksi naiseksi,
jonka huoli ultraäänitutkimuksissa suuntautui ennen muuta istukan kuntoon.
Piontellin muistiinpanot lääkärien havainnoista ovat sisällöltään aika
surullisia. Gianni liikkui raskauden aikana hyvin vähän. Hän näytti kyyhöttävän
”kohdun nurkassa” pitäen käsillään kiinni napanuorasta. Hänen toimintansa oli
kuin kuva äidin ahdistuksen sisällöstä. Synnytyksen lähestyessä hän ei
kääntynyt kohdussa eikä osoittanut mitään aikomusta syntyä. Äidin verenpaineen kohoaminen
sai lääkärit lopulta päätymään keisarileikkaukseen. Lapsi oli edelleen niin
painautuneena kohdun yläosaan, että hänen ulos saamisensa oli lääkärille
vaikeaa. Raskauden aikainen liikkumattomuus oli myötävaikuttanut
kampurajalkaan, minkä vuoksi Giannia piti hoitaa kolmen kuukauden ajan
toistokipsauksilla.
Tapauskuvaukset näyttävät, kuinka äidin suhde maailmaan on
osa kehittyvän sikiön ympäristöä. On lähes mystistä, kuinka äidille tärkeät
viittaussuhteet siirtyvät vauvan omaisuudeksi. Giannin tapauksessa on helpompaa
ymmärtää, mistä voi olla kysymys. Äidin ahdistuneisuus pitää hänen
stressihormonitasonsa jatkuvasti koholla. Äidin alituinen kokemus keskenmenon
vaarasta välittyy kemiallisesti, ja tähän kemialliseen hälytystilaan kehittyvä
sikiö joutuu tavalla tai toisella vastaamaan. Giulian korostunut oraalisuus on
vaikeammin ymmärrettävissä. Äiti tosin hoiti monia asioita elämässä suutaan ja
makuaistiaan stimuloimalla. Toistaiseksi jää salaisuudeksi, millaisten
neurokemiallisten prosessien kautta äidin kohteellinen toiminta välittyi
Giulialle. Kemiallinen kommunikaatio on luonnossa yleistä, ja ehkä joskus
näemme päivän, jolloin tällaisia ilmiöitä tutkitaan neurokemiallisen
koeasetelman avulla.
