Suuren paaston alkaminen toi mieleeni Valamon luostarin
paastonajan 1980-luvun alkupuolella. Palvelukset toimitettiin pienessä
talvikirkossa, eikä niihin osallistunut kuin vähäinen veljestö ja muutama
talkoolainen. Vain lauantaina ja sunnuntaina oli liturgiajumalanpalvelus.
Muistikuva tuli mieleeni psalmisävelen välittämänä, jota lauletaan
arkiliturgian antifoneissa: ”Hyvä on Herraa kiittää, ja veisata ylistystä
sinulle, sinä korkein. Aamulla julistaa sinun armoasi ja yön tullen sinun
totuuttasi.” Sanat ovat vanhan käännöksen mukaan.
Kun nyt olen viime viikkoina omistautunut sanojen
merkityshistorian selvittelyyn, en malttanut olla tarkistamatta säkeen ilmaisua
vuoden 1992 käännöksessä: ”Hyvä on kiittää Herraa, laulaa ylistystä sinun
nimellesi, Korkein. Hyvä on aamulla kertoa armostasi ja illalla
uskollisuudestasi. (Psalmi 92:3)” Totuus on muuttunut uskollisuudeksi. Olin jo
päättänyt, että merkitysten selvittely saa riittää, mutten mahtanut mitään
tulkintaeron houkutukselle. Siitä avautui käänteentekevä näköala.
Psalmin hepreankielisessä muodossa ”totuus” tai
”uskollisuus” on emunah. Menachem
Kellner kirjoittaa sanan merkitystä koskevassa esseessä sen esiintyvän
ensimmäisen kerran Genesiksen 15 luvussa. Siinä Abram valittaa Jumalalle, ettei
ymmärrä tämän lupausta. Hänellähän ei ole jälkeläistä, joka hänet perisi.
Jumala vie Abramin ulos ja sanoo: ”Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet
ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä." Abram uskoi
Jumalan lupauksen ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi. Emunah on Abramin uskoa kuvaava sana. Kellner painottaa, että
sanalla ei ole mitään tekemistä uskomuksen kanssa. Kyse ei ole Jumalan lausuman
yhtäpitävyydestä jonkin asiaintilan kanssa, vaan Abramin luottamuksesta. Sen
Jumala lukee Abramille ansioksi.
Emunah esiintyy
Vanhan Testamentin teksteissä merkitysten verkostona, johon kuuluvat
tärkeimpinä sellaiset sanat kuin luottaa,
luotettava, uskollinen, totuus, jaksaa ja pysyä lujana. Jos haluamme
käyttää sanaa usko, Kellnerin
kannanotto sisältää varoituksen: sanalla ei ole paljoakaan tekemistä väitteiden
totuudenmukaisuuden kanssa. Mutta tässä ei suinkaan ole kaikki. Emunah on merkitykseltään
vastavuoroinen. Ei ole luottamusta ilman luotettavuutta. Sana kuvaa ihmisen ja
Jumalan välistä molemminpuolista yhteyttä. Tämä ilmenee esimerkiksi seuraavassa profeetta Habakukin
säkeessä. Vuoden 1992 suomenkielinen käännös tulkitsee sen näin: ”… vanhurskas
saa elää, kun hän pysyy uskollisena.” (Habakuk 2:4) Septuaginta taas tulkitsee
säkeen vaihtamalla toimijaa: "… vanhurskas elää minun uskollisuudestani."
Nyt tulemme asian ytimeen. Kun hepreankielinen sana on
merkitykseltään vastavuoroinen, siinä ei määritellä subjektin ja objektin
suhdetta. Se ilmentää kahden subjektin suhdetta toisiinsa. Ihminen on Jumalalle
uskollinen ja Jumala on uskollinen ihmiselle. Jumala voi olla luotettava, kun
ihminen luottaa häneen. Indoeurooppalaiset kielet eivät sisällä tällaista
sanojen merkitysrakenteen vastavuoroisuutta. Siitä seuraa välittömästi ongelma,
joka koskee toiminnan subjektia. Kääntäjän on päätettävä, onko emunah ihmisen ominaisuus, kuten meidän
kirkkoraamatussamme, vai Jumalan ominaisuus kuten Septuaginta tulkitsee.
En ole perehtynyt heprean kieleen, joten en pysty
arvioimaan, kuinka paljon sen ihmisen ja Jumalan välistä yhteyttä kuvaavien
sanojen merkitysrakenteessa on vastavuoroisuutta. Havainto sai minut muistamaan
kaksi tekstiä, joita olin lukiessani ihmetellyt. Eräs amerikkalainen heprean
kielen tutkija väitti, että heprea on pyhä kieli. Väite tuntui huvittavalta.
Puhuiko Jumala hepreaa? Buber sanoo kirjassaan Minä ja Sinä, että henki on
sana. Hän sanoo hengestä, että se on jotakin, joka toteutuu ihmisen ja Jumalan
välissä. Henki on siis vastavuoroista yhteyttä, ja sitä välittävät
kaksisuuntaiset, merkitykseltään vastavuoroiset sanat. Jos pitäydymme
näkemyksessä, että sanat ovat merkkejä, kohtaamisen jälkiä, hepreankieliset
sanat ovat syntyneet ja muokkautuneet ihmisen ja Jumalan elävässä
vuorovaikutuksessa. Ne ovat Minä-Sinä -suhteen hedelmää. Minä-Se -suhde
maailmaan synnyttää merkitysrakenteeltaan toisenlaisia sanoja, ilmiöiden ja
asiaintilojen nimityksiä. Kielen pyhyys ei tarkoita, että kielen sanoilla olisi
jokin ylimaallinen ominaisuus, minkä vuoksi niihin pitäisi suhtautua Jumalan
puheena. Silloin Jumala todella ymmärtäisi vain hepreaa. Pyhyys viittaa vain
siihen, että ihminen on synnyttänyt nämä sanat erityisen yhteyden sisällä, ja
se on kiteytynyt niiden merkitysrakenteeseen.
