Viime kuukausien vaeltelu hengellisten sanojen
merkitysverkostoissa on pannut minut miettimään, mitä kirjaimellisella Raamatun
tulkitsemisella voi tarkoittaa. Sana kirjaimellisuus
on sekin varsin monitulkintainen. Se voi viitata Raamatun sanontojen ja
lauseiden sanakirjamerkityksiin; sananmukaisuus on sitä, minkä jokapäiväinen
kielenkäyttömme sisällyttää yksittäisiin sanoihin. Kirjaimellisuus voi myös
tarkoittaa, että Raamatun teksteillä on vain yksi oikea merkitys. Ne eivät voi
olla metaforisia. Ne eivät voi olla kielen puitteissa mahdollisia kuvauksia
kokemuksista, joiden sisältöä ei oikeastaan voi ilmaista sanoin. Arkielämässä unet
ovat esimerkkejä tällaisesta tilanteesta. Niiden erikoiset avaruudelliset
tilat, ajalliset siirtymät ja päällekkäisyydet taipuvat vain vaivoin kielen
lineaariseen rakenteeseen.
Mihail Bahtin on sanonut jossakin tekstissään, että sana on
loputon. Sillä hän viittaa sanamerkkien taipumukseen varastoida merkitykseensä
jokaisen käyttöyhteytensä sisältöjä. Mitä kollektiivisemmin käytetyistä
sanoista on kyse, sitä rikkaampi on niiden viiteverkosto. Tuhansia vuosia
kehittyneiden, hengellisiin teksteihin sisältyvien sanojen merkityssisältö on
käytännössä ääretön. Juuri sen vuoksi ne antavat ymmärrykselle liikkumavaraa,
mahdollisuuden jatkuvaan kehittymiseen. Se, joka typistää tämän elävään
traditioon sisältyvän rikkauden kirjaimellisuudeksi, katkaisee itseltään
hengellisen kehityksen mahdollisuudet. Hän jää yksimerkityksisen formulointinsa
vangiksi, ja tuo formulointi kuihtuu lopulta hengettömäksi fraasiksi. Kirjain
kuolettaa, kuten apostoli Paavali asian ilmaisi. Hän tosin viittasi sillä
Mooseksen lakiin, ei kirjaimellisesti kirjaimeen.
Sanojen merkityshistorian avaamiseen on monia
mahdollisuuksia. Voi perehtyä teologisen eksegetiikan tulkintaperinteisiin.
Niissä raamatullisten tekstien sisältöä suhteutetaan syntyajankohtansa
sosiaalisiin oloihin, ajan kulttuurissa vallitseviin virtauksiin, kirjoittajan
tarkoitusperiin ja yleisöön, jolle teksti on osoitettu. Eksegeettiset
hahmotelmat ovat toki rekonstruktioita, joita on muotoiltu laajasta ja paikoin
hyvinkin sirpaleisesta dokumenttiaineistosta. Se ei vähennä niiden arvoa
tekstien merkityssisältöjen valottamisessa.
Käännösratkaisujen vertailu, jota olen tässä harjoittanut,
on toinen tie Raamatun ydinkäsitteiden merkityssisällön rikastamiseen. Kääntäjät
ovat itse asiassa samassa asemassa kuin alkuperäisten tekstien laatijat.
Käännös on suhteutettava ajankohdan kielenkäyttötapoihin ja lukijoiden
oletettuun kielikompetenssiin. Sitten on vielä ylitettävä alkukielen ja
käännöskielen ilmaisutapojen ja kielirakenteen yhteismitattomuudet. Yksikään
käännös ei voi olla kirjaimellinen. Se on valikoitunut näköalapaikka alkukielen
ilmaisun sisältöön.
Kirkkojen vuosituhantinen traditio on monin tavoin muovannut
ja rikastanut Raamatun tekstien merkityssisältöjen ymmärtämistapoja.
Ortodoksisessa kirkossa tekstit ankkuroituvat liturgiseen draamaan, joka luo
teksteille elävän ja hengittävän aika-avaruuden. Osallisuus liturgiaan ei
rajoitu vain tekstin kuulemiseen. Palmusunnuntaista pääsiäisyön aamupalvelukseen
ulottuva Suuren Viikon jumalanpalvelusten sarja tuo Jerusalemin tapahtumat
läsnä olevaksi nykyisyydeksi, johon seurakunta osallistuu kollektiivina. Suuri
Viikko on ymmärryksen rikastumisen ehtymätön aarreaitta. Se on paradoksaalista,
sillä palvelusten sisältö toistuu vuodesta toiseen samanlaisena. Kohde on sama,
mutta osallistujan suhde kohteeseen muuttuu osallisuudessa toteutuvan
kehityksen myötä. Kokijalle kohde on Jeesuksen sanoin kuin runsas varasto,
josta voi alati ammentaa vanhaa ja uutta.
