Ilmaisun viittauskohde ja vastaanottaja

Kirjoitin kauan sitten taiteesta yhteyteen asettumisena. Silloin en vielä hahmottanut välittyneisyyttä, joka yhteyteen asettumiseen sisältyy: kohtaamisen jälki kiteytyy taideteoksessa. Se on samalla ilmaisua, jonka välittämänä toiset voivat osallistua tekijän kokemukseen.

Mihail Bahtinin ilmaisuteoria soveltuu hyvin kaikenlaisen ilmaisun, myös taiteellisen, tarkasteluun. Ilmaisulla on aina kaksi kohdetta, viittauskohde ja vastaanottaja. Taideteos, kuten maalaus, runo tai musiikkiteos ilmentää tekijän yhteyttä kohteeseen. Monet säveltäjät, kirjailijat ja kuvataiteilijat kuvaavat tätä yhteyttä ilmestyksenomaisena. Sävelet rupeavat soimaan mielessä. Eino-Juhani Rautavaara sanoi vuonna 2003 City-lehden haastattelussa: ”En tee musiikkia mihinkään tarkoitukseen, vaan musiikki käyttää minua. Saatan sitä maailmaan kuin meedio tai kätilö.” Hän siteerasi Jean Cocteauta ”ettei taide ole viihdyttämistä, taide on pappeutta.” 

Kai Nieminen kuvasi yhteyden kokemusta 50-vuotispäivänsä haastattelussa Helsingin Sanomissa vuonna 2000 näin: ”Se kääntämisessä on fantastista, että aikoja sitten kuolleet kirjailijat tulevat tekstissään miltei fyysisesti tutuiksi. Kirjailijan ääni ja elävä henki syntyvät aina kirjaa lukiessa.” Romaanikirjailijat kertovat kirjoittamisen kokemuksesta usein, kuinka tekeillä olevan käsikirjoituksen teema ja sitä kannattelevat hahmot alkavat elää. Niillä on oma tahtonsa ja tapansa suhtautua, jota kirjailijan on kunnioitettava.

Teos on merkkiaineksessa kiteytyvä, ensimmäisen yhteyden tulos. Tekijä ei kuitenkaan voi unohtaa yleisöään, jonka kanssa hän tulee jakamaan tuotoksensa. Taiteentekijä on välittäjä. Hän asettuu yhteyteen kohteen kanssa kertoakseen tai näyttääkseen siitä jotakin muille.

Taiteellinen ilmaisu tuo erityisen voimaperäisesti näkyviin näiden kahden kohteen voimasuhteen. Ellei ilmaisun toista kohdetta, sen vastaanottajaa ota huomioon, teos ei kommunikoi. Kymmenisen vuotta sitten kuuntelin kulttimaineessa olevaa pianistia hänen soolokonsertissaan. Konsertin edetessä osattomuuden kokemus kasvoi. Pianisti tuntui olevan yhteydessä vain säveltäjään ja instrumenttiinsa. Hän soitti itselleen. Hänen suhtautumisensa yleisöön toi mieleeni Jumalan sanat profeetta Hesekielille – ”kuulkaa tai olkaa kuulematta”. Kokemus oli niin voimakas, että en sen jälkeen ole juuri kuunnellut hänen levytyksiään.

Yleisöä ei voi unohtaa. Mutta voimasuhde voi painottua yleisön suuntaan niin paljon, että teoksen henki salpautuu. En unohda venäläisen jousiorkesterin esiintymistä Kuhmossa yhdeksänkymmentäluvulla. Se oli ylöspanoltaan ja sävyiltään lähes narsistinen: ”Katsokaa, kuunnelkaa ja ihmetelkää!”  Teosvalinnat ja orkesterin suhde teoksiin oli pantu palvelemaan vaikutelman synnyttämistä. Aloitus oli virtuoosisuudessaan mykistävä, mutta kappale kappaleelta soiton värikylläisyys ja makeus alkoivat tympäistä. Piti lähteä pois väliajan jälkeen.

Kirjallisuudessa vastaanottajan painottuminen viittauskohteen asemesta ilmenee usein tyylin ylivallassa sisältöön nähden. Miten asia sanotaan on olennaisempaa kuin mitä sanotaan. Tätä ilmenee myös ammattikirjallisuudessa. Keväällä luin Paolo Virnon kieltä ja muistamista käsittelevää kirjaa ”Déjà vu and the end of history”. Se on käsitteellinen ilotulitus. Mitä pidemmälle luin, sitä enemmän tuntui, että tekijän keskeisin pyrkimys on näyttää kutojantaitojaan. Hän rakentaa viiteverkkoja käsitteiden välille, joilla ei ole mitään yhteistä merkityshistoriaa. Kollaasi on niin lavea, että tunsin eksyväni enkä ymmärtänyt, mitä kirjoittaja haluaa minulle näyttää. Mieleen tulee riikinkukko, joka levittelee pyrstöään. Siinä välkehtivät kaikki spektrin värit. Mestarillinen esitystapa peittää teoksen sisällöllisen sanoman.

Sisällön ja esitystavan voimasuhde ja sen muutokset näkyvät myös maalaustaiteen historiassa. Bolognan Pinakoteekissa on kokoelma kristillisten aiheiden maalauksia 1300-luvun puolivälistä 1700-luvulle. On kiehtovaa havainnoida viittauskohteen ja vastaanottajien keskinäisessä painottumisessa tapahtunut muutos muutaman vuosisadan kuluessa. Tätä muutosta voi kuvata tyylin kehityksen näkökulmasta. Tyyli on esitystavan työväline ja siksi se on aina osa maalaustaidetta.

Sain museossa tyylin kehittymistä seuratessani vaikutelman, että se kuinka kohde kuvataan saa 1500-luvun taiteessa hallitsevamman aseman kuin mitä kuvataan. Viittauskohteen sisältö alistuu ilmaisutavan vaatimuksiin. Ehkä on kuitenkin kyse siitä, kuinka taiteilija käyttää tyyliä työvälineenään. Olihan 1300-luvunkin maalaustaiteessa tiukkoja esitystapaa sääteleviä normeja. Bysanttilaisen ikonitaiteen koodisto oli vielä voimissaan.

Vanhoja alttarimaalauksia katsoessani Simone di Filippo dette dei Crocifissin pienikokoiset työt alkoivat puhutella minua vähän kuin vanhat japanilaiset mestarit Kai Niemistä. Simonen suhde kuvaamiinsa kohteisiin oli niin elävä, että se ylitti ikonografisen tyylin esitystavan rajat. Jeesuksen äidin murhe ja Magdalan Marian epätoivo välittyvät katsojalle muutaman siveltimenvedon kautta.

   

Marian kuolonuneen nukkumisen kuvassa, kuoleman karua levollisuutta ei ole mitenkään idealisoitu. 

Vain 150 vuotta myöhemmin esitystapa oli saanut sisältöön nähden hallitsevan roolin. Francesco Mazzola detto Il Parmigianinon työ Madonna ja lapsukainen pyhien Margaretan, Petronioksen ja Hieronymuksen kanssa on taidokkuudessaan ja valon käsittelyssään vaikuttava. Maalausta ei voi olla ihailematta. Se ei kuitenkaan mitenkään poikkea aikansa hovimaalauksista, jossa idealisoidut kasvot ja serpentiiniasennot toistuvat loputtomina muunnelmina.