Siirtymäilmiöiden
tutkiminen johti Winnicottin pohtimaan toiseuden tajun kehittymistä ja sen kehityksen
edellytyksiä. Melanie Kleinille ihmisen toiminnan kohteet olivat subjektiivisia,
tiedostamattomien fantasioiden läpitunkemia kohteita. Klein oli sikäli
oikeassa, että ihmiselle ei mikään kohde ole neutraali. Se on aina joko haluamisen
tai torjuvuuden kohde, sikäli kuin se ylipäätään herättää hänen
kiinnostuksensa.
Psykoterapiassa ollaan
kiinnostuneita näistä subjektiivisista objekteista. Niiden nimitykset
vaihtelevat. Klassisissa kognitiivisissa terapioissa niitä kutsuttiin
virheellisiksi tai irrationaalisiksi uskomuksiksi. Terapian ideana oli, että
asiakas voidaan vapauttaa toimintaansa häiritsevistä uskomuksista melko
suoraviivaisesti panemalla hänet koettelemaan niiden pätevyyttä käytännön
harjoitteissa. Toinen perustekniikka oli sokraattinen dialogi – asiakkaan harhaisten
uskomusten kumoaminen argumentoinnin avulla. Kaikkien kanssa nämä keinot eivät
tepsineet. Uudemmissa kognitiivisissa terapioissa huomio on kohdistettu varhaisiin
representaatioihin ja ydinskeemoihin, joiden yhteyteen pääseminen edellyttää
uskallusta tutkia omia mielentoimintoja terapeutin tuella.
Winnicott havaitsi
siirtymäilmiöitä tutkiessaan ja hoitaessaan vaikeasti häiriytyneitä aikuisia,
että siirtyminen subjektiivisista kohteista ympäröivän maailman ja sen ihmisten
toiseuden tajuamiseen on hauras ja tuskallinen kehitystapahtuma. Vähää ennen
kuolemaansa hän kirjoitti artikkelin ”The use of an object and relating throughidentifications”, joka
julkaistiin postuumisti ilmestyneessä kirjassa Playing and reality”. Kirjoituksensa alussa Winnicott toteaa: ”Kehityksen
kulussa on aluksi objektisuhde ja lopussa kohteellinen toiminta. Niiden välissä
on kuitenkin kenties ihmisen kehittymisen vaikein asia…: objektisuhteen ja
kohteen käyttämisen välillä on kohteen sijoittaminen toimijan täyden hallinnan piirin
ulkopuolelle.”
Transitionaalisten
ilmiöiden teoria on tämän haavoittuvuudelle alttiin kehityksen toinen, positiivinen
haara. Se kuvaa kuinka toiseuden vähittäinen sietäminen tulee mahdolliseksi
yhteyden kokemuksen säilyttävien symbolien välityksellä. Viimeisessä
artikkelissaan Winnicott tarkastelee, mitä subjektiivisille kohteille tapahtuu –
ja mitä niille täytyy tapahtua – jotta ympäröivän maailman hyväksyminen
erilliseksi ja todeksi on mahdollista. Sisäisten kohteiden on tuhouduttava,
kerta toisensa jälkeen. Koska kaikki vauvan kohteet ovat aluksi subjektiivisia
ja siten oman toimijuuden ulottuvilla, sisäisen kohteen rikkoutuminen on hänen
kokemuksessaan myös ulkoisen kohteen rikkoutumista. Tätä Kleinkin
painotti kuvatessaan kuinka ”paha rinta” sijoittuu projektiivisena äitiin ja
palaa sieltä tuhoutuneena rintana takaisin.
Klein tyytyi vain sisäisten kohteiden
dynamiikan kuvaamiseen. Niinpä hän ei voinut antaa tyydyttävää vastausta sille,
kuinka vauva kasvaa ulos sisäisten kohteiden projektion ja uudelleen sisäistämisen
kehästä. Winnicott vastaa: “Tämän kokemuksen mahdollisuus riippuu kohteen
kyvystä säilyä (tässä yhteydessä säilyminen merkitsee, ettei kohde maksa
samalla mitalla takaisin)”.
Winnicott oli jo siirtymäobjekteista
kirjoittaessaan havainnut, että kohteen tärkein ominaispiirre on säilyä
muuttumattomana. Vaikka vauva kuinka vääntelee pehmolelua ja heittelee sitä
milloin minnekin, se tulee aina luotettavasti saataville sellaisena kuin on.
Voidakseen oppia luottamaan ulkopuolisen maailman todellisuuteen, vauvan on
tutkittava sisäisen kohteen tuhoutumista ulkoisen kohteen kautta. Klein kutsui
tätä varhaiseksi sadismiksi. Winnicott näkee siinä myönteisen pyrkimyksen.
Ulkoista kohdetta ei voi oppia rakastamaan, ellei se selviä fantasiakohteen
aktiivisista tuhoamisyrityksistä. Luotettavuus on sitä, että hoitava aikuinen
ei vastaa vauvan raivoon raivolla tai työntämällä hänet luotaan.
Kehitys fantasiakohteista
kohteiden toiseuden tajuamiseen on haavoittuva. Se ulottuu vauvan varhaisimmista
elinkuukausista kolmannelle ikävuodelle asti. Puhumme nykyisin varhaisesta
uhmaiästä. ”Ei!” on taaperon sanavaraston perussana. Irti sanoutuminen ja
kieltäytyminen ovat kuitenkin kehittyvän lapsen tapoja tutkia maailman
toiseutta. Monet katkerat pettymykset ja uhmakohtaukset ilmentävät sen
hyväksymisen vaikeutta, ja aikuista tarvitaan auttamaan lasta vaikeiden
tunteiden sietämisessä joutumatta itse niiden valtaan. Tämä tarkoittaa lapselle
”kohteen säilymisen kykyä”.
Sisäisten kohteiden ja
niihin liittyvien täyden hallinnan kokemusten vähittäinen murtuminen on
välttämätöntä, jotta ihminen voi kokea itsensä todelliseksi todellisessa
maailmassa. Se on Winnicottin mielestä myös psykoterapian tavoite, sillä
toiseuden tajun hauraus tai puuttuminen ovat monen elämänongelman voimanlähde.
Psykoterapiassa asiakkaan on tuhottava terapeuttiin kohdistamansa fantasiat moneen
kertaan uskaltautuakseen rakentamaan sisäisiä toimintojaan uusiin muotoihin
terapeutin avustamana. Ellei asiakas voi ehdottomasti luottaa terapeutin kestokykyyn,
hän alkaa suojata terapeuttia säilyttääkseen terapiasuhteen. Terapia voi
muodollisesti päättyä, mutta toiseuden tajun synnyttämä toimijuuden vapaus ei
ole kehittynyt.
Olen tehnyt melko pitkän
kierroksen Kleinin ja Winnicottin ajattelun sisällöissä. Se on ollut
välttämätöntä, jotta voisin palata pohtimaan uskonnollisten ilmiöiden ja
hengellisen kokemuksen mutkikasta ja helposti vääristyvää suhdetta.
