Donald Winnicott
(1896-1971) opiskeli psykonalyytikoksi James Stracheyn analyysissä ja
koulutuksessa. Työskennellessään pediatrina Lontoossa hän hakeutui 1930-luvulla
Melanie Kleinin työnohjaukseen Stracheyn suosituksesta. Winnicottin ajattelun
ymmärtämiseksi tämän kaksinaisen taustan tunteminen on välttämätöntä.
Analyysipotilaidensa kanssa hänellä oli koko ajan näköala ihmisen
subjektiiviseen kokemusmaailmaan. Pediatrisessa työssä hän saattoi havainnoida
vauvojen ja äitien välitöntä vuorovaikutusta vastaanottohuoneessaan.
On tuskin liioittelua
väittää, että Winnicott pyrki koko pitkän kirjallisen tuotantonsa puitteissa selvittämään
näiden kahden tietolähteen suhdetta. Psykoanalyysipotilaat ilmaisivat vapaassa
assosiaatiossa suhtautumistaan sisäisiin kohteisiinsa ja niiden päättymättömiin
merkitysverkostoihin. Klein oli olettanut, että vauvalla on suhde sisäisiin
kohteisiinsa jo syntyessään. Winnicott ei tätä hyväksynyt. Häntä kiinnosti se,
kuinka vauva rakentaa sisäisten kohteiden maailman vuorovaikutuksessaan
hoitavien aikuisten, erityisesti äidin kanssa.
Winnicott muotoili
havaintonsa 1950-luvun taitteessa siirtymäilmiöiden teoriaksi. Se on teoria
symbolien, sisäisten merkkien muodostumisesta vauvan omaehtoisessa toiminnassa,
jota äidin toiminnat kannattelevat. Vastasyntyneen vauvan toimijuus on
äärimmäisen rajoittunutta ja hän tuhoutuu, elleivät aikuiset alituisesti pidä
hänestä huolta. Hyvin ajoitettu ja kohdallinen huolenpito tuottaa vauvalle
kokemuksen olemisen jatkuvuudesta. Varsin pian se myös synnyttää illusorisen
kokemuksen omasta toimijuudesta. Winnicott nimittää sitä varhaiseksi
omnipotenssiksi.
Winnicottin ongelma oli
sopivan sanaston löytäminen havaitsemiensa ilmiöiden käsitteellistämiseksi. Klassisessa
psykoanalyysissä sekä illuusio että omnipotenssi liittyivät ongelmallisiin
objektisuhteisiin. Winnicott halusi kuitenkin ilmaista vauvan kokemusta omasta
toimijuudestaan, joka tekee mahdolliseksi luovan eleen. Sen Winnicott erottaa
reaktiosta, johon vauva on pakotettu silloin, kun aikuisen kannatteleva
toiminta syystä tai toisesta epäonnistuu. Luova ele on vauvan ja aikuisen kommunikaation
tärkeä välittäjä. Se kehittyy pian myös osaksi vauvan instrumentaalista,
ulkoisiin kohteisiin suuntautuvaa toimintaa. Vauva tutkii ja kokeilee kaikkea,
mitä voi koskettaa.
Jo 3-5 kuukauden iässä
vauvalle alkaa muotoutua toimintatapoja, joissa vauva asettaa kohteeksi
itsensä, tarkemmin sanoen oman kehonsa, mutta punoo myös esineellistä
ympäristöään toimintoihinsa. Vauva työntää peukalon suuhun ja hivelee samalla
huuliaan muilla sormillaan. Hän tarttuu peiton kulmaan ja hyväilee sitä tai
nyhtää siitä villatuppoja, joilla hän koskettelee kasvojaan. Hän kiskoo
ruokalapun nyöriä tai työntää sen kulman suuhunsa. Vauvat ovat yksilöllisiä
siinä, mitä kohteita he punovat omaan toimintaansa, ja se riippuu myös vauvan
saatavilla olevista esineistä.
Vauvoilla on tietyssä
vaiheessa tapana pudottaa käsistään kaiken, mitä ovat tutkimassa. He odottavat,
että aikuinen nostaa sen takaisin heidän ulottuvilleen. Välistä he heittävät esineen
luotaan, mutta odottavat edelleen, että se ilmestyy takaisin käteen. Jos
aikuinen lopettaa leikin kesken, vauva protestoi.
Tässä toiminnan yleisen
kohteellistumisen kehityksessä vauva oppii erottamaan, mikä on minua ja mikä
ei. Winnicott kutsuu minuuden rajalle asettuvia kohteita siirtymäobjekteiksi.
Ne ovat ensimmäisiä ”ei-minä omistuksia”. Ne ovat minuuden ulkopuolista
maailmaa, mutta kuitenkin vauvan toimijuuden ulottuvilla. Aikuisen täydentävät
toiminnat ovat edelleen välttämättömiä, jotta siirtymäobjektit voivat säilyä elävinä
ja muuntua myös yhteisen toiminnan sisäisiksi merkeiksi.
Hoitavan vuorovaikutuksen
osana siirtymäobjekteista kehittyy aikuisen läsnäolon symboli, joka säilyttää
vauvan yhteyden kokemuksen silloinkin, kun ulkoinen yhteys hetkeksi katkeaa.
Puolivuotiaan vauvan äiti
huomasi, että vauva alkoi sivellä ruokaliinaansa syötön lopulla, kun hän
rentoutui ja tuli uneliaaksi. Äiti tulkitsi liinan käsittelemisen lähestyvän
unen merkiksi. Ruokaliina oli vauvan kaulassa miltei aina kun hän oli valveilla,
sillä hänellä oli vilkas syljeneritys. Liina oli todellakin vauvan alituinen
seuralainen. Kun vauva alkoi sivellä ruokaliinaa, äiti antoi hänelle
samankokoisen kirkasvärisen käsipyyhkeen. Pyyhkeestä tuli pian unille
valmistautumisen merkki. Vauvanhoito-opas oli herkistänyt äidin ymmärtämään,
että pyyhkeellä tulisi olemaan näissä tilanteissa aivan erityinen merkitys.
Niinpä hän antoi sen vauvalle vain nukuttamistilanteissa. Hän oli (onneksi)
vain osittain tietoinen siitä, että kaikki pyyhkeen hyvät, rauhoittavat ja
lohduttavat ominaisuudet syntyivät hänen ja vauvan välisestä hyvästä ja
rauhoittavasta yhteydestä. Siirtymäobjekti voi täyttyä läheisyyden lumouksella
vain, jos vauva on voinut punoa sen oman toimintansa osaksi.
Tässä on sisäisten
kohteiden kehittymisen ”mekanismi”. Winnicottin kuvaus on Lev Vygotskin yleisen
psyykkisen kehityksen periaatteen yksityiskohtainen täsmennys. Vygotski väitti,
että kaikki kohteelliset toiminnat kehittyvät ensin vauvan ja aikuisen välillä
ja sitten sisäisinä toimintoina. Häneltä puuttui kuitenkin empiirinen aineisto,
jonka Winnicottin havainnot antavat.
Vygotski oletti myös, että psyykkiset toiminnat ovat merkkien välittämiä.
Winnicott näyttää, kuinka vauvan omiin toimintoihin ja kommunikaation
kietoutuvat kohteet sisäistyvät merkkien verkostoiksi, joiden viittaussuhteet
säilyttävät yhteytensä ulkoiseen toimintaan.
