Hans Christian Andersen
on tarkkanäköinen sadunkertoja. Pieni tulitikkutyttö on oppikirjaesitys lapsen
tavoista suojautua äärikokemuksilta niin kuin Melanie Klein sen hahmottaa.
Kertaan pari asiaa. Klein väittää, että tuhoutumisen ahdistus on ensimmäisten
kuukausien aikana vallitseva ahdistustilanne. Se viriää aina, kun vauvan hauras
itsesäätely häiriytyy; kun hänellä on nälkä, kun hänen vaippansa aiheuttaa
epämukavan olon, kun hän on väsynyt, tai kun hänellä ei ole voimia imemiseen.
Hyvä kohde on hetken tavoittamattomissa, mutta vauva ei koe sitä puuttuvana,
vaan pahaksi muuntunut kohde uhkaa tuhota hänet.
Hyvä ja paha ovat
erillään vauvan vielä kehittymättömän integrointikyvyn vuoksi. Siksi kohteiden
lohkoutuminen toimii myös suojana tuhoutumisen ahdistusta vastaan. Vauva voi
vahvistaa kokemustaan hyvästä kohteesta, kun hän täydentää lohkomista idealisoinnin
ja kiistämisen avulla. Suojautumiskeinoihin voi vielä lisätä kohteen
kaikkivoipaisen kontrollin, joka toteutuu fantasiana. Nämä neljä tekniikkaa jäävät
myöhemmin kehittyvien suojautumistapojen perustaksi, ja psyykkisissä
ääritilanteissa myös aikuinen voi säädellä suhdetta sisäisiin kohteisiinsa lohkomisen,
kiistämisen, idealisoinnin ja kaikkivoipaisten kontrollifantasioiden avulla. Sisäisten
ja ulkoisten kohteiden läheinen yhteys aiheuttaa sen, että keinoja sovelletaan
myös vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa.
Pieni tulitikkutyttö
sisältää aineksia Winnicottin siirtymäilmiöistä ja -objekteista. Tyttö kulkee
kylmänä uudenvuoden aaton iltana paljain jaloin, sillä äidin tohvelit, jotka
hänellä kotoa lähtiessä oli ollut jalassa, katosivat kun hän joutui väistämään
kadulla kiitäviä vaunuja. Toista ei löytynyt ja toisen sieppasi poika, joka
sanoi käyttävänsä sitä kehtona sitten kun itse saisi lapsia.
Ulkopuolisuus, osattomuus ja joka puolelle tunkeutuva kylmyys on sadun hallitseva näyttämö. Tyttö kulkee viluisena kadulla. Hän näkee kaikista ikkunoista loistavat kynttilät ja tuntee kadulle asti hanhipaistin tuoksun, jota kodeissa syödään uudenvuoden aattona. Tyttö ei voi palata kotiin, sillä hän ei ole myynyt ainuttakaan tulitikkua, ja isä löisi häntä. Nälissään ja viluisena hän kyyristyy talon nurkkaukseen. Kädet ovat kohmettuneet miltei jääksi.
Kuinka hyvää tulitikku
nyt tekisikään. Tyttö uskaltautuu raapaisemaan yhden. Pieni liekki on ihmeen
kirkas ja lämmin. Tyttö näkee istuvansa ison rautakamiinan ääressä, jossa
räiskyy iloinen tuli. Sitten tulitikku sammuu ja kädessä on vain palanut
tikunpätkä. Tyttö raapaisee uuden. Hän näkee suoraan huoneeseen, jossa on
katettu pöytä. Pöydällä höyryää paistettu hanhi, joka on täytetty luumuilla ja
omenoilla. Hanhi hyppää pöydältä ja vaappuu veitsi ja haarukka selässään tytön
luo. Tikku sammuu, ja tytön edessä on vain talon kivimuuri. Kolmas tikku vie
tytön joulukuusen luo, joka on hienompi kuin hänen viime vuonna näkemänsä
kauppiaan joulukuusi. Joka oksalla loistaa kynttilä. Kuusi kohoaa korkeuksiin
ja tyttö näkee, että kynttilät olivatkin vain yötaivaalla tuikkivia tähtiä.
Yksi tähdistä putoaa ja
piirtää valoviivan taivaalle. ”Nyt joku kuolee.” Tyttö muistaa, että isoäiti
oli sanonut niin. Aina kun tähti putoaa, sielu kohoaa Jumalan luo. Tyttö sytyttää
uuden tikun, ja keskellä sen valokehää seisoo isoäiti säteilevänä ja lempeänä. ”Ota
minut mukaasi!” tyttö huutaa. Hän raapaisee palamaan kaikki nipussa vielä
jäljellä olevat tikut. Isoäiti nostaa tytön käsivarsilleen ja he kohoavat valon
kantamina yhä korkeammalle ja korkeammalle, jossa ei ole kylmä, ei nälkä eikä
tuskaa. He ovat Jumalan luona.
