Joulun lumo

”Kerran loppuun satu joulun saa,
suru säveliä sumentaapi.
Kerran silmän täyttää kyyneleet,
virtaa vuolahina tuskan veet.
Siks oi tähtisilmät loistakaa!”

Tämän osuvammin tuskin voi ilmaista Winnicottin kuvaamaa subjektiivisen kohteen tuhoutumista. Melanie Klein täydentäisi, että kyse on jo sisäistyneen hyvän objektin menettämisestä, minkä vuoksi tunne on suru eikä raivo.

Mutta mahtuu jouluun pettymystä ja raivoakin. Joulu on monelle subjektiivinen kohde, joka rakentuu lapsuuden kokemuksista. Muistot noista kokemuksista ovat usein valikoituneita. Hyvät muistot ovat tuon sisäisen kohteen ydintä, ja ne pidetään Kleinin sanoin kiistämisen ja idealisoinnin avulla erillään ikävistä tai surullisista muistoista. Tällainen sisäinen kohde on altis säröilemään. Silloin surun sijaan tulee raivo, joka pyrkii palauttamaan sisäisen kohteen eheyden kohdistumalla ulkoiseen häiriön tuottajaan. Joulurauha rikkoutuu kotihälytyksiin. Niitä provosoi alkoholi, joka on hyvä subjektiivisten kohteiden lujittamisen polttoaine. Sen kääntöpuolena on, että hyvän särkyminen muuttaa kaiken hetkellisesti pahaksi.

Onneksi meillä on muita keinoja vaalia hyviä subjektiivisia kohteitamme. Anna-Stiina Nykänen kirjoitti jouluaaton Helsingin Sanomissa mainion kolumnin pienimmän mahdollisenjouluilon periaatteesta: ”Moni asia voi joulunakin olla pielessä, puuttua, stressata tai aiheuttaa pahaa mieltä. On sairautta, ärsyttäviä sukulaisia, alkoholismia, puutetta, kurjuutta, kaipuuta ja vastenmielisiä perinneruokia. Mutta mikä on se yksi hyvä asia, joka kaikesta huolimatta tuo joulun?”

Nykänen kysyi asiaa tutuilta ja läheisiltä. Vastausten kirjo on hieno esimerkki Winnicottin siirtymäobjekteista läsnäolokokemuksen symboleina. Yhdelle joulun tuo mätileipä. Toiselle sauna ja syöminen. Syömisen symbolinen voima on todella suuri. Tuskin mikään muu kuin joulu saisi ihmisen syömään 1800-luvun säilöntämenetelmillä tuotettua ruokaa niin antaumuksellisesti.

Lapsiperheissä joulun taikaa voi vaalia luomalla omiin, hyviin lapsuudenkokemuksiin perustuvia juhlanviettotapoja. Lasten kautta voi uudelleen osallistua lumoukseen, jonka, kuusen koristelu, joululaulut, jouluateria ja joulupukin tulo lahjoineen virittävät.

”… kun se loistavi lasten teillä, päilyy järvet ja kukkii haat.
Kuusen kirkkahan luona heille siintää onnelan kaukomaat.”

Nyt on joulun aika alkaa olla mennyttä. Edessä ovat härkäviikot ja tipaton tammikuu. Protestanttisen kulttuurimme erikoinen piirre on, että paastoon laskeudutaan juhlan jälkeen.

.