Olin asunut
Pohjois-Karjalassa kaksitoista vuotta, ennen kuin sain kosketuksen tammikuun
talveen. Sitä aiemmin se oli ollut pimeä, kylmä ja kylmyydessään pelottava. Kun
pakkanen kiristyi alle kahdenkymmenen asteen, päällimmäinen ajatus oli selviytyminen
ja huoli kestävätkö lämmityslaitteet.
Joskus vuoden 2004
paikkeilla alkoi suhteeni tammikuuhun muuttua. Muistan ajaessani kuun
viimeisenä sunnuntaina Polvijärvellä toimitetusta liturgiasta, kun näin ensimmäisen
kerran varjojen ja valon voimien tasapainon kuusikon reunustamalla
peltoaukeamalla ja paksun huurteen peittämien koivujen oksistossa. Tässä oli
taite, ja Runebergin päivään mennessä valolla oli jo yliote. Sen opin myöhemmin,
kun osasin odottaa tammikuun viimeisen viikon valonäytelmää.
Mutta ilmaston
lämpeneminen aiheutti sen, että tammikuusta tuli pilvisempi. Se palasi
valottomuuteen, mutta oli toki paljon lauhempi kuin 90-luvun tammikuut. Tänä
vuonna olen pitkästä aikaa saanut iloita tammikuun ihmeellisestä valosta. Ajoittaisia
pyrykelejä lukuun ottamatta on auringon kiertoradan kohoamista voinut seurata
loppiaisesta alkaen. Koska se vielä on kovin matalalla, aamu- ja iltahämärät
ovat pitkiä, paljon pidempiä kuin myöhemmin talvella. Puuterinvärinen ja hiljaa
syreeninväriseksi vaihtuva taivas päättyy siniseen hetkeen kahden tunnin
kuluessa. Aamulla värit ilmaantuvat vastakkaisessa järjestyksessä.
Päivällä melkein
vaakasuoraan paistava aurinko synnyttää huurteisten lehtipuiden latvuksiin
salaperäisiä valokäytäviä ja onkaloita, joissa katse voi vaeltaa. Mäntyjen
rungot hehkuvat punasävyisessä valaistuksessa. Taivas on vielä kalpean
lemmikinsininen, kun se jo helmikuun alkuviikkoina syvenee lasuurinsiniseksi.
Tämä hiljainen,
majesteetillinen kauneus edellyttää kuitenkin alle kahdenkymmenen asteen
pakkasia. Vasta silloin puihin alkaa kertyä huurretta, joka voi ohuimmissakin koivunriipoissa olla sormen paksuista. Eikä sen kehittymiseen riitä yksi yö.
Kylmyys on osa kauneutta, ja juuri tällä hetkellä minusta tuntuu, että se on
kallisarvoinen, katoava luonnonvara. Iloitsen jokaisesta tammikuusta, joka
vielä muistuttaa itseään.
