Marko Annalan Paasto

Marko Annalan romaani Paasto on vaikuttavin kirja, jonka olen viime aikoina lukenut. Tunnen itseni kiusaantuneeksi lukiessani nykykirjallisuutta, joissa risteillään Euroopan pääkaupungeissa, New Yorkissa tai jossakin vielä eksoottisemmassa ympäristössä, mutta henkilöiden suhde oman elämänsä tapahtumiin jää kuvaamatta tai on psykologisesti epäuskottavaa.

Annalan kirjassa liikutaan Tampereen, Kuopion ja Kihniön maisemissa. Sen nykyisyys sisältää 52 päivää Matias Törmän elämää, kolmannesta suurta paastoa edeltävästä päivästä pääsiäisyöhön. Epilogin kohtaus isoäiti Tyynen haudalla on viisi vuotta myöhemmin. Matiaksen mielensisäinen jänne on 45 vuoden mittainen, ja pitempikin. Annala lomittaa taidokkaasti ulkoisen tapahtuman mielensisäiseen tapahtumiseen. 

Lukiessani mieleeni tuli kohtaus Volter Kilven Alastalon salista, joka kuvaa, mitä Pukkilan mielessä liikkuu Langholman kävellessä salin ovelta keinutuoliin. Kilven suhde kuvattaviinsa on tarkkanäköinen, muttei myötätuntoinen, ja paikoin avoimen sarkastinen. Annalan suhtautuminen on perin toisenlainen. Hänellä on harvinainen kyky ympäröidä henkilönsä ja tapahtumat, dramaattiset ja traagisetkin, hiljaisella rakkaudellisuudella. 

Tämän ihmeellisen tyylilajin taitajia ei ole paljon. Selvimmin olen tunnistanut sen Johan Sebastian Bachin passioissa, Krzysztof Kieślowskin elokuvissa, kuten Lyhyt elokuva rakkaudesta, ja hienossa ranskalaisessa sarjassa Tapahtukoon sinun tahtosi.  Matti Mäkelä kirjoittaa arviossaan Annalan kirjasta (HS 29.12.2018), että Paaston kieli kulkee kauttaaltaan pyhyyden kategorian sisällä. Olen samaa mieltä. Lukukokemus on meditatiivinen.

Romaani ei selitä mitään. Se kuvaa Matiaksen päätöstä erota ortodoksisesta kirkosta, jonka hän toteuttaa nettipalvelussa ennen pääsiäisyön liturgiaa. Seitsemän viikon tapahtumiin sisältyy irtisanoutuminen kirkkotekstiilien tutkijan työstä, muutama matka Kuopioon, jossa hän tapaa Tessan, arvoituksellisen syöpää sairastavan nuoren naisen, ja päätös ryhtyä antikvariaatin pitäjäksi. Alaselän vauriokivut ovat tapahtumien pysyvänä taustana. Lukijalle jää vapaus tulkita tapahtumien välisiä yhteyksiä ja merkitystä. Teosta voi sen vuoksi lukea eri näkökulmista. Se rikastuu ja syvenee useammalla lukukerralla.

Annala aloittaa jokaisen luvun lainauksella kirkon hengellisten opettajien teksteistä. Minulle ensimmäisen lukukerran tulkinnallisena avaimena olivat kolmen ensimmäisen luvun johdantotekstit. Lainaan tähän tekstin ensimmäisen luvun alusta.

Pitämällä Kristuksen käskyt emme tee mitään hyvää Hänelle, sillä Hän, kaiken hyvän Antaja, ei meiltä mitään tarvitse. Sen sijaan teemme hyvää itsellemme, sillä käskyjen täyttäminen tuottaa meille iankaikkisen elämän ja johtaa meidät nauttimaan sanomattomista hyvyyksistä.
Pyhä Teodoros, Edessan piispa

Ensimmäisen tekstin merkitys avautuu oikeastaan vasta romaanin 16. jaksossa, kun Matias on kantanut kylmettyneen, lähes tajuttoman Tessan hotellihuoneen lämpimään, peitellyt hänet sänkyyn ja miettii illan järkytyksiä: ”Me rakastamme kärsimystämme, sillä se on meille koettelemukseksi annettu ja vain kärsien kasvamme kauniimmiksi kristityiksi. Kukaan ei ojenna meille mitalia kärsimyksistämme tässä ajassa, mutta katseemme onkin kiinnittynyt ajan tuolle puolen. Palkka maksetaan tuonilmaisissa. Ja jos minä sanon nyt, etten halua uskoa enää tähän järjestelmään vaan haluan vihata kipuani ja Tessan kipua ja tahdon rakastaa sekä Tessaa että Marikaa ja myös itseäni… niin olen julkea Jumalan edessä ja julistan itseni ikuiseen kadotukseen.”

Samastun Matiaksen ajatuksiin. Olen vieroksunut tätä kirkollisen opetuksen logiikkaa. Hengellinen elämä vinoutuu tulevan palkkion toivossa tai rangaistuksen pelossa. Kärsimyksen idealisoiminen on välttämättömyyden tekemistä hyveeksi. Rakkaudessa ei ole rangaistuksen pelkoa, eikä rakkaus sijoitu kuoleman rajan tuolle puolen, vaan se toteutuu tässä ja nyt evankelista Johanneksen sanoin: ”älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”

Matias on epätoivonsa hetkellä vastakkain pelon, rehellisyyden puutteen ja syyllisyyden tunnistamisen kanssa, jonka hänen varomattomat sanansa ravintolapöydässä aiheuttivat. Syyllisyys, katumus ja halu pyrkiä korjaamaan vaurio ovat toiminnallisen rakkauden ilmausta, eivät palkkion toivetta tai rangaistuksen pelkoa.

Kirja on moniääninen. Hengellisten tekstien lainaukset kommentoivat Matiaksen sisäisiä pohdintoja ja antavat tapahtumille näkökulmia, jotka viittaavat jo kerrottuun tai ennakoivat tulevaa, kuten yllä olevassa esimerkissä. Kolmannen luvun alussa on lainaus Luukkaan evankeliumista: ”Tarkatkaa, miten kuulette. Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hän luulee itsensä olevan.”

Minusta Annala viittaa tällä lainauksella kirjan ydinteemaan, elävään hengellisyyteen tai sen puuttumiseen. Tyyne, Matiaksen isoäiti elää hengen läsnäolossa. Hän puhuu Jeesuksen kanssa kaikissa elämänsä tapahtumissa ja kirjaa ne päiväkirjoihin. Tyynen vilpitön luottamus ja uskollisuus eivät aseta Jumalalle ehtoja. Tyyne vertautuu oikeauskoisuuden näkökulmasta samarialaisiin, sillä hän kuuluu vapaaseurakuntaan. Matias noudattaa kirkon muotosääntöjä, mutta henki on vaiennut.

Matias saa Tyynen kuoleman jälkeen haltuunsa päiväkirjat, joiden kautta Tyynen ääni voimistuu romaanin loppua kohti. Matias pääsee perille Tyynen tavasta ottaa vastaan poikansa, Matiaksen isän syntymän, miehensä sairastamisen ja voimien loppumisen, Matiaksen vanhempien kuoleman, ja kuinka Matias torjuu surunsa asuessaan teinivuotensa isoäidin kodissa. Tyyne ei pohdi teodikean ongelmaa; hänen elämänsä tapahtuu Herran kasvojen edessä.

Tyyne on merkillisellä tavalla läsnä romaanissa, vaikka hänestä on loppujen lopuksi aika vähän kirjoitettua tekstiä. Hän kannattelee näkymätöntä, jonka osallisuuden lukija kokee. Se ehkä synnyttää Mäkelän viittaaman pyhyyden kvaliteetin. Tyyne on se, jolla on.

Matias elää näkyvän maailman sisällä. Annala kuvaa hänen hengellisen kokemuksensa sulkeutumista arvoituksellisesti. Kasvojen korkeudelle ilmestynyt sisäinen valopallo oli vastaus, jonka Matias sai keskustellessaan Jumalan kanssa. ” Kätellessäni Marikaa kaksikymmentä vuotta sitten valo oli kasvojemme välissä. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin Marikan ja viimeinen kerta kun näin valopallon.”

Kuvaus askarruttaa minua. Se tuo mieleeni Ingmar Bergmanin elokuvan Talven valoa. Elokuvan pappi on kadottanut uskonsa idealisoidessaan kuollutta vaimoaan. Elokuvan lopussa idealisointi paljastuu katsojalle valheelliseksi. Pappi oli luonut vaimostaan kuvan, joka suojasi häntä epämiellyttäviltä havainnoilta vaimon toiminnasta seurakunnassa. Hän oli jähmettänyt sisäisen elämänsä palvoessaan jähmettynyttä mielikuvaansa.

Annala ei anna selityksiä. Lukija saa vapaasti pohtia, mikä Marikan tapaamisessa erotti näkyvän ja näkymättömän Matiaksen kokemuksessa.