Pari vuotta sitten lainasin postauksessani Kai Niemisen 50-vuotispäivän haastattelua Helsingin
Sanomissa vuonna 2000: ”Se kääntämisessä on fantastista, että aikoja
sitten kuolleet kirjailijat tulevat tekstissään miltei fyysisesti tutuiksi.
Kirjailijan ääni ja elävä henki syntyvät aina kirjaa lukiessa.”
Niemisen sanat muistuivat mieleeni, kun luin päivän synaksariosta
pyhittäjä Parfenin muistoa. Hän kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa vuodesta
1819 kuolemaansa vuonna 1855. Pyhien päivittäiset
muistokirjoitukset ovat varsin erilaisia. Joissakin on runsaasti legendaarista
ainesta. Parfenin elämän kuvauksessa ei ole ihmekertomuksia. Se kertoo köyhän
kirkonpalvelijan pojan hengellisestä kehityksestä, hänen tiestään
luolaluostarin kirkkoleipien leipojaksi, kirkkoleipien leipomon johtajaksi ja
lopulta pappisvihkimyksen jälkeen veljestön rippi-isäksi. 48-vuotiaana hänet
vihittiin suureen skeemaan, munkkilaisuuden ankarimpaan kilvoitusmuotoon.
”Skeemavihkimyksen jälkeen
elämänsä viimeisten 17 vuoden ajan Parfeni toimitti joka päivä liturgian ja sai
siitä suurta hengellistä lohtua ja iloa. Herra vahvisti häntä lähettämällä
ihmeellisiä ilmestyksiä. Kerran kerubiveisun aikaan hän näki Kristuksen laskeutuvan
taivaasta alttaripöydälle, Isän Jumalan siunaavan laskeutumisen ja Pyhän Hengen
olevan Kristuksen yllä. Toisen kerran toistaessaan rukousta ”Jeesus, asu
minussa” hän kuuli hiljaisen äänen sanovan: ”Joka syö minun ruumiini ja juo
minun vereni, pysyy minussa ja minä pysyn hänessä.”
Kiovan metropoliitta Filaret
(Amfiteatrov) kunnioitti isä Parfenia. Tämä toimitti tavallisesti jokapäiväisen
liturgian metropoliitan kotikirkossa ja oli hänen rippi-isänään. Kun Parfeni
vanhetessaan ei enää jaksanut mennä kirkkoon, hänen keljansa viereiseen
huoneeseen sisustettiin kotikirkko, jossa hän toimitti liturgian. Kukaan ei
voinut olla läsnä palveluksissa tuntematta erityistä heltymystä, sillä
rukouksen henki välittyi Parfenin sielusta läsnäolijoiden sydämeen. Kirkko
olikin usein aivan täynnä rukoilijoita. Viimeisenä elinvuotenaan hän ei enää
kyennyt toimittamaan palveluksia itse, mutta oli aina paikalla ja osallistui
päivittäin pyhään ehtoolliseen.”
Näitä rivejä lukiessani heltyneisyys välittyi minunkin
sydämeeni. Pyhittäjä Parfenin elävä henki tuli läsnäolevaksi tekstin sisällössä.
Hänen hengellisyytensä luonne ilmenee myös rukouksessa, jonka hän kirjoitti rukoilijan
päivittäiseen käyttöön: ”Herra, päästä minut aikaa tuhoavasta
joutilaisuuden hengestä ja turhista ajatuksista, jotka estävät Sinun läsnäolosi
ja hajottavat tarkkaavaisuuteni rukouksen aikana. Jos ajatukseni rukoillessani
kääntyvät pois Sinusta, auta minua, etten tekisi sitä tieten tahtoen ja etten
kääntäessäni mieltäni pois Sinusta, samalla kääntäisi Sinusta sydäntänikin.”
Tunnistan rukouksessa saman hengellisen huolen, joka toteutui 35 vuotta sitten näkemässäni unessa.
